– Äiti, mennäänkö museoon, kyselee neiti Vilkastus silloin tällöin. Olen hieman ihmetellyt moista kultuurinjanoa, sillä totta puhuen olemme suosiolla käyneet useimmat museoreissut ilman lapsia. Sen verran sydämestä ottaa, kun pieni torpedo rynnii arvoteosten äärellä. Ja sydämestä ottaa sekin, vaikka eri tavalla, että joutuu puolijuoksua vilkaisemaan vuoden tärkeimmän näyttelyn pääkohdat ja poistumaan sitten kiukuttelevan kullannupun kanssa kahvilaan, koska on jo välipala-aika.

Mutta onneksi Tampereella on Vapriikki, jonne on helppo lapsellisen käydä. Museokeskuksessa on useita vaihtuvia näyttelyitä, Luonnontieteellinen museo, Suomen Jääkiekkomuseo, Mediamuseo Rupriikki, Postimuseo ja Kivimuseo. Nähtävää siis riittää, samoin kuin tilaa juosta ja mennä.

Luolakarhu, grr

Olin lukenut lehdestä, että tänään sunnuntaina Vapriikissa on Lasten museopäivä, jolloin lapsille on järjestetty puuhaa ja opastettuja kierroksia. – Sinnepä mennään, totesin miehelleni, ja niinhän me mentiin. Ovella olin kuitenkin vähällä pyörähtää takaisin: lippujono kiemurteli monta mutkaa ja normaalisti niin avara aula kuhisi lapsiperheitä. En ollut tullut ajatelleeksi, että aika moni muukin kiinnostuisi lapsipäivästä. Kaiken lisäksi parhaillaan menevä näyttely, Jääkauden jättiläiset mammutteineen, on normaalistikin huippusuosittu.

Siippa kuitenkin suhtautui asiaan rennosti ja suostutteli minut jäämään. Niin jonotimme kiltisti liput ja taistelimme tiemme tungoksen läpi Jääkauden jättiläisiin. Lippujen jonottamisen takia myöhästyimme lasten opaskierrokselta vartin verran. Sain joukon kuitenkin kiinni neiti Vilkastuksen kanssa ja kuuntelimme opastusta hetken. Tai ainakin minä kuuntelin. Neiti Vilkastus kiskoi minua kädestä eteenpäin, ja niin jatkoimme matkaa. Sain häthätää vilkaista kymmeniä tuhansia vuosia vanhat ihmis- ja eläinfiguurit – jotka erityisesti sykähdyttivät minua, ex-historianopiskelijaa – ja tuijotella hetken luolakarhua.

Mutta luolakarhu pelotti lasta, ja poistuimme näyttelystä.

Den glider inte

Sitten hakeuduimme Jääkiekkomuseoon, jonne mies oli mennyt jäähdyttelemään toveri Toimeliaan kanssa. Museon, tai oikeastaan näyttelyn, psykososiaalisesti jännittävin yksityiskohta on ikuisena loopina pyörivä MM-95-ottelu. Huhhuh, sanon minä, eikö siitä traumasta voitaisi jo toipua. Jääkiekkomuseossa pääsee myös lämimään mailalla ja kiekolla maaliin, joka mittaa lyöntisi osumatarkkuuden ja voiman. Siihen aitioon olikin jonoa muuten rauhallisessa näyttelyssä.

Meidän lapset syttyivät erityisesti Luonnontieteellisen museon lasten puuhapisteisiin. Siellä voi mm. ryömiä parinkin eri puun halki ja kokeilla, miten painava on jänis (tai sen painoinen säkki). Neiti Vilkastusta kiinnosti kovasti vitriinikurkistus järven vedenalaiseen maailmaan.

Muut kävijät kuuluivat henkäilevän kauhistuneesti metsämaisemaan rekonstruoidun ihmisen luurangon äärellä – meidän lapset ohittivat sen olankohautuksella (tai ymmärtämättä, mistä on kyse).

Ravintolaruokaa tarjolla

Sitten pitikin suostutella lapsia lähtemään. Vapriikissa huomionarvoista on se, että siellä ei ole vain kahvilaa vaan ihka oikea ravintola. Näin ollen museossa saa lounasta myös viikonloppuisin, ja olemmekin aiemmin syöneet siellä ihan kelpo aterioita. Tällä kertaa jätimme ruoat ja myös kahvit väliin ja palasimme kotiin tekemään pitsaa (jes).