Sorsapuisto ja kaksi vilkasta lasta: toimintaohje

13 kesäkuun, 2016Pirkanmaa, Tamperejäätelö, lapset, Minetti, piknik, puistoMerja

Menneinä aikoina saatoin istuskella puistossa aurinkoisina päivinä tuntikausia hyvän (tai tentti-) kirjan, eväiden ja jäätelön voimin. Nyt puisto-oleilussa on eri tahti.

Tampereen keskustan puistoista – joita ei niin viljalti ole – Sorsapuisto tarjoaa eniten ajanvietettä pienille lapsille leikkipuistoineen ja lintuineen. Sorsapuiston soinnukas nimi juontuu puiston lampeen 1930-luvulla istutetuista sorsista. Istutettiin ankkoja ja hanhiakin, mutta ilmeisesti ”sorsa” sopi paikallisten suuhun niin mukavasti, että juuri tästä lajista saatiin puistolle nimi. Sorsia puistossa on edelleenkin, samoin kuin tietysti lokkeja sekä, hämmästyttävää kyllä, erityisesti kanoja häkeissä.

Alkukesän laiskana sunnuntaina pakkasinkin eväät kassiin ja suuntasin lasten kanssa Sorsapuistoon. Jotain Sorsiksen suosiosta nuorisomme keskuudessa kertoo se, että neiti Vilkastus harkitsi taannoin jopa Särkänniemen korvaamista Sorsapuiston reissulla. Saimme onneksi puhuttua hänet ympäri. Siispä nyt muksuja ei tarvinnut houkutella lähtöön. (Tosin ei kyllä yleensäkään tarvitse, jos vain löydämme kolmivuotiaan karkulaisen jostain verhon takaa ja saamme pidettyä kiinni sen verran, että saamme puettua hänelle housut tai jonkin muun hänen mielestään tarpeettoman vaatekappaleen.)

Puistoon saavuttuamme toimivaksi osoittautui seuraava toimintajärjestys:

Piknik-henkinen eväiden syöminen. Neiti Vilkastus levitti kanssani viltin, ja purimme repusta voikkarit, vesimeloniviipaleet ja pillimehut, äidille vettä. Pienellä motivoimisella lapset söivät leivätkin loppuun ja hotkivat vesimelonit. Meidän perheessä ei jäädä ihailemaan maisemia tai muuten viltille istuskelemaan, ja tälläkin kertaa ipanat kimposivat pystyyn vesimelonin mehut suupielestä valuen, juoksivat hetken ympyrää – kirjaimellisesti – ja halusivat sitten mennä ruokkimaan sorsia. Kokosin kamat kasaan ja rantaan. Mutta voi!
Sorsien ruokinta. Vielä pari vuotta sitten sorsia sai syöttää ja samalla pelätä turhan lähelle vaappuvia räpyläjalkaisia sekä taivaalta syöksähteleviä lokkeja. Nyt ruokinta oli kielletty, ihme juttu. Laitoin linnuille varaamani kuivettuneen kakkupohjan takaisin reppuun.
Jäätelö ilahduttaa aina! Haimme siis jädet Minetti-kioskilta. Tässä jonossa lapsetkin jaksoivat seistä.
Häkkikanojen katselu. Eksoottiset pörröiset kanalajit eivät juuri lapsia hätkähdyttäneet, mutta onneksi kukko kiekui jatkuvasti. Ja toveri Toimelias vastasi huutamalla sille takaisin ”Kukkokiekuu”. Se riitti viihdykkeeksi noin seitsemän sekunnin verran. Sitten kiirehdittiinkin jo:
Leikkipuistoon! Isolla leikkialueella on monipuolisesti välineistöä ja tilaa juosta. Kiipeily ja keinuminen ovat meidän lasten mielestä ylitse muiden ja erityisesti isossa pyörivässä keinussa lapset saavat tuntuvat vauhdit (itseä oksettaisi varmaan 10 sekunnin jälkeen).

Parin tunnin reissun jälkeen olin tyytyväinen sekä reissuun että sen päättymiseen. Ehkä vielä jonain päivänä loikoilemme koko poppoo kirjoja lukien viltin päällä esim. Arboretumissa. Sitä odotellessa Sorsapuisto on ihan hyvä valinta, koska tekemisen määrä ja taso on pienille lapsille varsin mukava.

Talviloma Vuokatissa

3 huhtikuun, 2016Kainuu, Vuokattilapset, ravintola, ulkoiluMerja

Lähimatkailija reissaa joskus Pirkanmaan rajojen ulkopuolellakin, ja tällä kertaa matkamme suuntautui Lähimatkailijan kotiseudulle Kainuuseen. Erinäisistä synttärijuhlallisista syistä halusimme viettää pääsiäistä vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Koska emme enää mahdu kotikotiin koko porukka, kohteeksi valikoitui Vuokatti. Kainuulaisista sukujuuristani huolimatta olin aiemmin käynyt ainoastaan Vuokatin laskettelurinteissä, ja muut fasiliteetit olivat minulle melko tuntemattomia. Ja niitähän riitti!

Vuokatinmaan loma-asunnot. Okei, Vuokatissa riittää majoitusmahdollisuuksia fiinistä hotellista ties mihin laavupötköttelyyn, mutta meille sopivan tilava majoitus löytyi Vuokatinmaan mökkialueelta. Olimme mökkiin – tai oikeastaan huvilaan – varsin tyytyväisiä: varustelu oli hyvä ja tilavassa asunnossa oli kiva oleilla isollakin porukalla. Osa porukastamme oli tosin sitä mieltä, että kymmenen hengen huvilassa toinen vessa olisi tehnyt terää. Etenkin aamuisin! Ja kaksivuotiaamme kiipeili kielloista huolimatta jatkuvasti jyrkissä sisäportaissa. Mutta yleisesti ottaen hieno huvila hienolla paikalla: mökkialueelta pääsi suoraan niin järven laduille ja luisteluradalle kuin metsäladuillekin ja kaikki alueen palvelut olivat lyhyen automatkan päässä. Mökkimme vieressä oli pulkkamäki ja ”respasta” sai lainata pulkkia, liukureita ja potkukelkkoja. Tenavamme viihtyivät erinomaisesti myös paikan leikkipuistossa.
Ulkoilu. Me kokeilimme: latuja, laskettelumäkeä, pilkkimistä ja koiran ulkoiluttamista. Laskettelurinteet testannut teini oli niihin tyytyväinen ja pilkkimaanikkoa lankomiestä ei tainnut paljoa haitata saaliin vähyys, kunhan sai vain kävellä järvelle ja istuttaa pilkkireppunsa avannon reunalle. Itse nautiskelin hiihtämisestä ja mikäpä oli sivakoidessa viimeisen päälle huolletulla latuverkostolla. Opin lukemaan myös latukarttaa sen jälkeen, kun suunniteltu reittini katkesi ”kielletty hiihtosuunta”-merkkiin. Todellakin, latukartassa oli nuolet indikoimassa hiihtosuuntaa, eivätkä kaikki ladut suinkaan olleet kaksisuuntaisia.
Ruokailu. Mökissä oli pätevä keittiö (joskin niukasti kaappitilaa) ja saimme valmistettua pääsiäiskaritsan emmeineen ongelmitta. Lisäksi osa seurueestamme testasi Sokos Hotellin Amarillon ja yksi joukkue ravintola Kipon. Erityisesti Kippo keräsi kiitoksia. Mutta varsinaisen kohokohdan pääsiäiseemme muodosti ravintola Messistä mökkimme tilattu ateria. Tässä menu, lue ja kuolaa:
- alkuun: ”kalalautanen”: sokerisuolattua kuhaa, savustettua taimenta, kananmunaa, juuressipsejä, punajuurismetanaa
- pääruokana: ylikypsää naudanrintaa inkiväärikastikkeessa, juurespyrettä, paahdettua punajuurta & vadelmaöljyä
- jälkiruokana: vadelmavispipuuroa, suklaaganachea, valkosuklaanamelakaa
Katinkullan kylpylän hoidot. Olimme varanneet kylpylästä hoitoja, joita olikin tarjolla varsin laajalla skaalalla. Mutta niin vain kävi, että oma ja siskoni intialainen päänhierontani oli (taas kerran) peruttu hoitajan sairastumisen vuoksi. Tilalle tarjottiin – tärinäpenkki. Tai siis jonkinlainen hierova vuode, jonka syvätärinä rentouttaisi ja vapauttaisi stressistä. Koska saimme petipötköttelyn ilmaiseksi korvauksena hoidon perumisesta, kokeilimme sitä. Ja olihan se rentouttavaa, maata viltin alla hämärässä huoneessa, pilipalimusiikki soljuen. Melkein nukahdinkin. Mutta mitä vaikutusta oli penkin aaltomaisella tärinällä, se jäänee uskon asiaksi. Muille perheenjäsenille oli erilaisia hierontoja ja kasvohoitoja ja kaikki olivat niihin ymmärtääkseni varsin tyytyväisiä.
Katinkullan kylpylän allasosasto. Noh. Sanotaanko, että kylpyläpuoli kaipaisi kohentamista. Lastenallas oli postimerkin kokoinen ja kaakelit irtoilivat seinistä. Mies totesi, että kaakelien välit olivat sammaleessa – itse olin siitä autuaan tietämätön silmälaseitta pöllöillessäni. Muissa altaissa oli tilaa, mutta niissä jouduimme kannattelemaan lapsia jatkuvasti niiden syvyyden vuoksi. Ja liukumäessä sai treenata käsivoimiaan: lapsi sylissä tai jalkojen välissä eteenpäin ei päässyt muuten kuin työntelemällä käsillään. Positiivista kai, jos jäi käsitreenit sinä päivänä väliin. Lapset toki viihtyvät, kunhan vain on vettä lätisteltävänä, joten heidän mielestään paikka oli oikein kiva. Ainoastaan me aikuiset kaipasimme Ikaalisten kylpylään.

Yleisesti on todettava, että Vuokatissa on tekemistä ja kokemista yllin kyllin. Alueella on ulkoilu-, urheilu- ja huvittelupaikkojenlisäksi kauppoja ja apteekki, joten myös mökkeily onnistuu hyvin. Olisimme viihtyneet pitempäänkin – ehkä ensi kerralla?

Vapriikki, lapsellisen hyvä paikka

21 helmikuun, 2016Tamperelapset, museo, ravintolaMerja

– Äiti, mennäänkö museoon, kyselee neiti Vilkastus silloin tällöin. Olen hieman ihmetellyt moista kultuurinjanoa, sillä totta puhuen olemme suosiolla käyneet useimmat museoreissut ilman lapsia. Sen verran sydämestä ottaa, kun pieni torpedo rynnii arvoteosten äärellä. Ja sydämestä ottaa sekin, vaikka eri tavalla, että joutuu puolijuoksua vilkaisemaan vuoden tärkeimmän näyttelyn pääkohdat ja poistumaan sitten kiukuttelevan kullannupun kanssa kahvilaan, koska on jo välipala-aika.

Mutta onneksi Tampereella on Vapriikki, jonne on helppo lapsellisen käydä. Museokeskuksessa on useita vaihtuvia näyttelyitä, Luonnontieteellinen museo, Suomen Jääkiekkomuseo, Mediamuseo Rupriikki, Postimuseo ja Kivimuseo. Nähtävää siis riittää, samoin kuin tilaa juosta ja mennä.

Luolakarhu, grr

Olin lukenut lehdestä, että tänään sunnuntaina Vapriikissa on Lasten museopäivä, jolloin lapsille on järjestetty puuhaa ja opastettuja kierroksia. – Sinnepä mennään, totesin miehelleni, ja niinhän me mentiin. Ovella olin kuitenkin vähällä pyörähtää takaisin: lippujono kiemurteli monta mutkaa ja normaalisti niin avara aula kuhisi lapsiperheitä. En ollut tullut ajatelleeksi, että aika moni muukin kiinnostuisi lapsipäivästä. Kaiken lisäksi parhaillaan menevä näyttely, Jääkauden jättiläiset mammutteineen, on normaalistikin huippusuosittu.

Siippa kuitenkin suhtautui asiaan rennosti ja suostutteli minut jäämään. Niin jonotimme kiltisti liput ja taistelimme tiemme tungoksen läpi Jääkauden jättiläisiin. Lippujen jonottamisen takia myöhästyimme lasten opaskierrokselta vartin verran. Sain joukon kuitenkin kiinni neiti Vilkastuksen kanssa ja kuuntelimme opastusta hetken. Tai ainakin minä kuuntelin. Neiti Vilkastus kiskoi minua kädestä eteenpäin, ja niin jatkoimme matkaa. Sain häthätää vilkaista kymmeniä tuhansia vuosia vanhat ihmis- ja eläinfiguurit – jotka erityisesti sykähdyttivät minua, ex-historianopiskelijaa – ja tuijotella hetken luolakarhua.

Mutta luolakarhu pelotti lasta, ja poistuimme näyttelystä.

Den glider inte

Sitten hakeuduimme Jääkiekkomuseoon, jonne mies oli mennyt jäähdyttelemään toveri Toimeliaan kanssa. Museon, tai oikeastaan näyttelyn, psykososiaalisesti jännittävin yksityiskohta on ikuisena loopina pyörivä MM-95-ottelu. Huhhuh, sanon minä, eikö siitä traumasta voitaisi jo toipua. Jääkiekkomuseossa pääsee myös lämimään mailalla ja kiekolla maaliin, joka mittaa lyöntisi osumatarkkuuden ja voiman. Siihen aitioon olikin jonoa muuten rauhallisessa näyttelyssä.

Meidän lapset syttyivät erityisesti Luonnontieteellisen museon lasten puuhapisteisiin. Siellä voi mm. ryömiä parinkin eri puun halki ja kokeilla, miten painava on jänis (tai sen painoinen säkki). Neiti Vilkastusta kiinnosti kovasti vitriinikurkistus järven vedenalaiseen maailmaan.

Muut kävijät kuuluivat henkäilevän kauhistuneesti metsämaisemaan rekonstruoidun ihmisen luurangon äärellä – meidän lapset ohittivat sen olankohautuksella (tai ymmärtämättä, mistä on kyse).

Ravintolaruokaa tarjolla

Sitten pitikin suostutella lapsia lähtemään. Vapriikissa huomionarvoista on se, että siellä ei ole vain kahvilaa vaan ihka oikea ravintola. Näin ollen museossa saa lounasta myös viikonloppuisin, ja olemmekin aiemmin syöneet siellä ihan kelpo aterioita. Tällä kertaa jätimme ruoat ja myös kahvit väliin ja palasimme kotiin tekemään pitsaa (jes).

Hiki liki kissakahvilassa

3 tammikuun, 2016Tamperekahvila, lapsetMerja

Millaiseksi sinä kuvittelet kissakahvilan? Minulle kissakahvila toi mieleen – älkää kysykö, miksi – harmaan huoneen, jossa on metalliset pöydät ja tuolit ja jossa saa juoda pahvimukista juhlamokkaa mouruavien kissojen pyöriessä jaloissa.

Koska kissat kuitenkin ovat noin ylipäätään kivoja otuksia ja neiti Vilkastuskin kulkee nykyisin pehmokissa kainalossa joka paikkaan, kissakahvilaan teki mieleni. Taivuttelin mukaan myös konseptiin hieman epäluuloisesti suhtautuvan – siis epäluuloisemmin kuin minä, jonka mielikuva kattikahvilasta oli kertakaikkiaan hohdokas – mieheni. Lapsille puolestaan ei tarvinnut kuin mainita sana ”kissa” ja he olivat myytyjä.

Näin ollen suuntasimme Tammelan kaupunginosaan. Kissakahvila Purnauskiksen sijainti oli poppoollemme sopiva sikäli, että vieressä on Emil Aaltosen leikkipuisto, joten pystyimme yhdistämään kattien silittelyn ja ulkoilun. Nerokasta! Tai sitten ei-nerokasta, koska ulkona oli kylmä ja toppavaatteissa kahvittelu on lämpöistä hommaa.

Ja kahvilassa kului tovi jos toinenkin. Onneksemme saimme pöydän, sillä mitä ilmeisimmin ainakin lauantaisin paikka on varsin suosittu ja ovelle koputtelijoita riitti. (Kahvilan ovi on lukossa, jotteivat kisut pääse livahtamaan ovesta ulos asiakkaiden sitä aukoessa.) Ainakin lauantaisin kahvilaan kannattanee tehdä pöytävaraus(!). Viimeistään sisälle astuessamme ja kenkiä riisuessamme jännät ennakkoluuloni murenivat ja arvioin kahvilan sisustukseltaan varsin viehättäväksi. Kyllä täällä voisi viihtyä.

Valitsimme paikat matalasta pöydästä, jonka ääressä istuimme lattialla tyynyjen päällä. Kahvilassa oli pöytiintarjoilu, josta iso plussa, sekä hyvä valikoima erilaisia kahvi- ja teejuomia, josta iso iso plussa. Listalla olisi ollut myös suolaisempaa palaa, mutta tällä kertaa maistelimme kahveja, kakkua ja raakasuklaata, lapset kaakaota ja mehua. Päivän kakku oli herkullinen ja raakasuklaakin maukasta.

Kissakahvila Purnauskis Tampere Lähimatkailija — Kissateemainen cappuccino!

Katit eivät suinkaan kiehnänneet jaloissa, vaan lojuivat raukeina lempipaikoillaan. Kahvilan pitäjä (tai ainakin palveluun intohimoisesti suhtautuva asiakaspalvelija) opasti meidät paijaamaan yksilöä, jota eivät pienten lasten käpälöinnit häirinneet. Lapset saivat myös antaa kissalle naksuja.

Kissojen lisäksi kahvilassa oli akvaario, jota lapsemme kävivät tuijottelemassa. Nuorempi muksuistamme, toveri Toimelias, esitteli itsensä kaloille ja muutenkin tarjosi niille juttuseuraa. Kalana arvostaisin tätä elettä. Myöhemmin kahvilanpitäjä (tai siksi luulemani) tarjosi kaloille herkkuevästä, verimatoja, ja lapsemme saivat seurata, miten kalat napsivat punaisia, kiemurtelevia toukkia suihinsa. Nami.

Kahvila oli siis lapsille toimelias paikka. Me aikuiset olimme kuitenkin hieman pää pyörällä, kun pääsimme kahvilasta ulos. Paikassa oli rento mutta samalla hieman kiireisen oloinen meininki. Asiakkaille sekä saapuminen että lähteminen oli kaoottista. Samaan aikaan oli ihmisiä tulossa ja menossa, ja ovensuussa riisuttiin ja puettiin ulkovaatteita tungoksessa. Myös kassa sijaitsi ovensuussa, ja sinne maksettiin pääsymaksu saapuessa (à 5 € per henkilö) ja kahvilatuotteet pois lähtiessä.

Siinä sitten jonotat maksamaan laskua samalla kun toinen aikuisista hakee vapauden riemusta karkuun kirmailevaa toveri Toimeliasta kahvilan toisesta päästä ja yrittää pukea molempia muksuja. Bonuksena etsimme vielä kadonneita kenkiä ja rukkasia. Hiki tuli, eikä se johtunut pelkästään edellä mainituista toppavaatteista.

Meidän kohdallamme kissakahvila ei suoranaisesti laskenut verenpainetta, mutta muilla seurueilla näytti olevan rauhallisempaa. Pääsymaksu rajoittaa sen verran, ettei kahvilasta varmasti kantapaikkaamme tule, mutta se voisi toimia tuoreena elämyksenä kaupungissa vieraileville tuttaville ja sukulaisille. Siispä varautukaa, kesävieraat!

Tampereen Valoviikot ilahduttaa kaamoksessa

6 joulukuun, 2015Pirkanmaa, Tamperekaupunkireissu, lapsetMerja

Kyllä aina sydäntä lämmittää, kun arkista ympäristöä piristetään jollain kauniilla. Tampereen Valoviikot onkin aivan mahtava idea. Koristaa nyt keskellä pimeintä vuodenaikaa kaupunki valokuvioilla, niin lampuilla kuin valograffiteillakin. Idea ei ole viidessäkymmenessä vuodessa vanhentunut, päinvastoin.

Marraskuun viimeistä viikkoa oli vietetty molempien lasten angiinan merkeissä, ja olimme kaikki melko nuutuneita. Niinpä lähdimme etsimään ilahdutusta kaamoksen keskelle Hämeenkadun valoista. Sitä ennen tankkasimme mainossa ravintola Borneossa, joskin nuorin meistä kieltäytyi syömästä ja ehdotti jatkuvasti ”Mennään pois”. Kun ehdotukset alkoivat olla kovaäänisiä ja tavaroiden paiskomisella säestettyjä, meille tulikin jo kiire lähteä ulos. Ehkä, ehkä jonain päivänä vielä syömme ravintolassa siististi ja nätisti, kaikki neljä.

Sitten Hämeenkadulle. Jätimme auton Hämpin Parkkiin, joka sekin on omilla valokuvioillaan koristeltu. Aloitimme varsinaisen tiirailun kuitenkin Stockmannin jouluikkunasta, jossa oli mukavasti satumaista tunnelmaa. Ja lapsille oma koroke, jotta pienet nenät ylettyisivät oikealle kohdalle painamaan ikkunaan pyöreitä jälkiä.

Yksityiskohtia vilisevässä ikkunassa oli paljon katseltavaa. Lapsista kiehtovin näky taisi olla puun kannosta hetkeksi avautuva luukku, jonka takana oli milloin tonttuja askartelemassa lahjoja, milloin lahjapaketteja ym. pikkuruista.

Seuraava etappi oli pieni puinen lava, jonka funktio on jäänyt minulle hieman epäselväksi. Mutta kivahan se oli valaistuksineen ja lapset juoksivat siinä tovin ympyrää.

Isot valopallot heiluivat tuulessa kun jatkoimme myrskyistä Hämeenkatua eteenpäin. Bongailimme valokuvioista pöllöjä ja kettuja. Nostimme lapset ihastelemaan Tammerkosken maisemaa ja tuijottelimme hetken Keskustorin isoa joulukuusta.

Kadun länsipäässä Sokoksen näyteikkuna oli aika vaisu verrattuna siihen toiseen isoon tavarataloon. Neiti Vilkastusta tosin kiehtoivat näyteikkunan pullat ja muut herkut, ja hän pohti, mahtoivatko ne olla oikeita. Mutta sitten herkkusuutakin alkoi palella, ja päädyimme pikaiseen kotiinpaluuseen. Valoista jäi paljon näkemättä – mm. Finlaysonilla on kaiketi aika hienot näkymät – mutta nyt reissu oli sopivan pienimuotoinen sairastupalaisillemme.

Ps. Tiiättekö mikä olisi vielä mahtavampaa kuin Valoviikot? Opaskartta, joka paitsi kertoisi eri kuvioiden paikat, myös niiden taustoja. Jos vaikkapa kännykkään saisi sellaisen sovelluksen, lataisin heti!

Hubaa lapsille ja aikuisille: Ikaalisten kylpylä

1 helmikuun, 2015Ikaalinen, Pirkanmaakylpylä, lapsiperheille, ravintolaMerja

Vietimme viikonlopun miniloman Ikaalisten kylpylässä. Jotenkin aina vähän jännittää varata näitä lomia, koska toiveet ovat melko korkealla eikä näkemättä voi olla varma, onko paikka sitä, mitä nettisivuillaan lupaa. Että jos siellä onkin tupakalta haisevat kokolattiamatot, saunaosastostolla saa väistellä katosta tipahtelevia kaakeleita ja ravintolan ruokalista uudistettu viimeksi 1990-luvulla lisäämällä sinne kasvisruokavaihtoehto. Siispä perjantai-iltana hieman hirvittikin, kun kaarsimme kylpylän parkkipaikalle ja punaiset neonvalot loistivat ei-niin-kutsuvasti kylpylärakennuksen seinästä.

Mutta eipä hätää. Saimme huoneemme – jonka olimme kaikeksi onneksi varanneet kylpylähotellista, eikä jäätävän patikointimatkan päässä olevista lisärakennuksista – joka oli kaikin puolin kelpo: siisti ja suhteellisen moderni. Ja kolmen minuutin päästä sekasotkun vallassa, kun lasten ja meidän vaatteet olivat sikinsokin lattialla ja sängyillä ja kaivelimme laukuistamme hirveällä kiireellä uikkareita ja lasten uimatossuja.

Allasosasto oli kaikin puolin kehuttava, pienten lasten kanssa suorastaan mahtava. Lastenaltaita oli kaksi ja isomman vesi oli niin lämmintä, että neiti Vilkastus kyseli moneen kertaan, miksi vesi on kuumaa. Isommassa lastenaltaassa oli kaksi pientä liukumäkeä ja kaikenlaista suihkulähdettä ja lasten oli siellä hyvä kaahlata. Ennen kaikkea se oli niin matala ja suojainen, että vanhemmat pystyivät hyvin pötköttelemään vedessä rentoina, eikä tarvinnut koko ajan pelätä, että jälkikasvu kaatuisi pinnan alle tahi karkaisi aikuisten altaaseen.

Samassa yhteydessä oli myös Ti-Ti-nallen perhesauna, jossa oli keksitty, kuinka saadaan lapset viihtymään saunassa: laittamalla sinne televisio! Sieltä tuli luonnollisesti Ti-Ti-nalle-musiikkivideoita nonstopina. Eeeei ehkä ihan sitä, mitä itse saunassa arvostan, mutta saatiinpa sillä varjolla lapset käymään välillä vähän lämmittelemässä.

Allasosastolla oli kyllä myös aikuisille kivoja juttuja, erilaisia hierovia suihkuja, iso liukumäki ja ennen kaikkea hivenen haikeana katselin altaassa olevaa syvennystä, jossa oli pöytä juomia ja ruokia varten ja jossa olisi voinut istuskella rennosti olu..limpparia siemaillen.

Ja höyrysauna, ah. Hyvä höyrysauna saattaa olla maailman rentouttavin paikka, tai ainakin lähes. Ja täällä oli sellainen.

Ravintoloita Ikaalisten kylpylässä on varsin kattavasti ja moneen makuun. Söimme kahtena päivänä lounasta ravintola Rondossa ja lauantaina illallisen à la carte –ravintola Charmantissa. Etenkin Charmant oli hyvin positiivinen yllätys, ruoat olivat erittäin tasokkaita ja henkilökunta osasi ottaa hienosti huomioon lasten viihtymisen pöydässä.

Ravintola Rondo puolestaan oli edullisempi ja ehkä mutkattomampi. Annokset olivat tavanomaisia, mutta maukkaita. Hyvää asiakaspalvelua oli se, että kun toinen lapsista sai lohiannoksen, joka oli keskeltä raaka, kokki suhtautui hyvin ystävällisesti, paistoi uuden lohen ja tarjosi vielä jätskit molemmille hyvitykseksi. Ainoa miinus oli, että ravintolat aukenivat päivällä vasta klo 12, mikä on pitkä aika odotella, jos on aamulla rientänyt aamupalalle seitsemän aikaan – kuten monet pikkulapsiperheet ovat.

Allasosaston lisäksi leikkihuone viihdytti lapsia.

Kaikenlaista aktiviteettia olisi ollut tarjolla: hiihtoa, jousiammuntaa ja erilaisia jumppia. Mies testasi kuntosalin ja totesi, että laitteet olivat hyviä, mutta vapaita painoja oli vähän. Ja tietysti hoitoja: hierontoja, kauneushoitoja ja vaikka vallan mitä. Jäi siis hieman harmittamaan, kun en ollut varannut hoitoja etukäteen ja lauantaiaamuna kysyessäni yhtään aikaa ei enää ollut jäljellä. Mutta muutoin ei valittamista, vaan oikein oli kelpo kylpyläloma.

Ikaalisten kylpylä — Tyytyväinen neiti Vilkastus kotiin lähdössä.

Härmälän (kadonnut) huvilarannikko

11 syyskuun, 2014Pirkanmaa, TampereHärmälän huvilarannikko, historia, ulkoiluMerja

Tampereen Härmälässä on ihmetyttänyt rakennus kuin karamelli: vanha kaunis puutalo, jossa on torni, veranta ja hienon koristeelliset ikkunat.

Lepola ja sen kauniisti valaiseva, ylivalottunut taivas.

Vielä enemmän hämmästelimme, kun tajusimme, että rakennuksessa on päiväkoti. Johan on lapsilla satutalo!

Eivät lapset ihan missä tahansa vanhassa talossa leikikään, vaan Lepolan huvilassa – ainoassa rakennuksessa, joka on jäljellä Härmälän huvilarannikkona tunnetusta herrasväen asuinalueesta. Ensimmäiset huvilat rakennettiin 1880-luvulla.

Mitä huviloista on jäljellä tänä päivänä? Lähdimme ottamaan asiasta selvää eräänä aurinkoisena, lähes kesäisen lämpimänä syyskuun päivänä.

Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut on loihtinut Tampereen historiasta kiinnostuneille erilaisia kulttuuriraitteja, joiden kartat ja selostukset voi ladata netistä ja joiden avulla saa mukavasti uusia näkövinkkeleitä eri alueiden kulttuurihistoriaan. Tamperetta voi tallustella vaikkapa Väinö Linnan, Anni Polvan Tiina-kirjojen tai Juicen jalanjäljissä. Yksi kulttuuriraiteista on Härmälän huvilarannikko.

Niinpä sitten seistä tönötimme kartta kourassa Härmälänrannassa kulkevalla hiekkatiellä ja tähyilimme metsään paikassa, jossa ensimmäinen huvila kaupungista tullessa, Metsola, oli aikoinaan sijainnut. Löysimme tonttia rajanneet betonipylväät, mutta muuten näkyi pelkkää puskaa. Jari käveli polkua pitkin metsään, mutta palasi olkiaan kohautellen: ei löytynyt edes raunioita. Tjaha, olikohan muistakaan mitään jäljellä.

Toista kohdetta, Jensenin huvilaa, etsimme ensin väärästä kohdasta ja turhauduimme vielä enemmän. Ei jumansgeega, eihän täällä ole yhtään mitään… Kunnes tajusimme, että huviloiden välillä olikin ollut paljon enemmän matkaa kuin kartalla näytti. Varsinaisella Jensenin huvilan kohdalla polku oli sen verran leveä, että rytyytimme yksivuotiaamme vaunuilla iloisesti eteenpäin kohti pusikkoa. Täällähän mahtuu kulkemaan!

No hetken kuluttua ei enää ollutkaan ihan niin auvoista. Polku oli kyllä edelleen leveä, muttei järin tasainen. Oli juurakkoa ja isoja kiviä. Yksivuotias sai välillä ilmakyydin, kun kannoimme rattaita ilmassa eteenpäin, välillä keikkui iloisesti, kun jyräsin juurien yli yllättävän kestävillä matkarattaillamme. Tuli tehtyä tehokas käsitreeni samalla.

Yksi meistä oli vähemmän tyytyväinen retkeen. Taustalla esittäytyy sileääkin sileämpi kulkuväylämme.

Mitä sitten löytyi? Jensenin huvilan valtavan lipputangon nysä, Hagbergin huvilan kaareva perustus, Enqvistin huvilan suihkulähteen rengas. Tarpeeksi, jotta vilkkaalla mielikuvituksella pystyi näkemään herrasväen lekottelevan pihatuoleissa jääteetä siemaillen. Polvihousuisia poikia pelaamassa krokettia ja tyttöjä pitkissä mekoissaan juoksemassa nurmikolla isoa vannetta pyörittäen.

Samalla mieli oli haikea. Kauniit rakennukset oli aikoinaan päästetty rapistumaan ja lopulta purettu pois. Rantaosuus on toki viehättävä metsänäkin, mutta mikä kulttuurikohde se olisikaan ollut säilyessään, Helsingin Linnunlaulun veroinen! Nyt jäljellä on enää Lepola – lasten ilona.

Tässä ryöppysi aikoinaan Jensenin huvilan suihkulähde — Tässä ryöppysi aikoinaan Enqvistin huvilan suihkulähde

Taiteen ystävän sydäntä lähellä: Gösta-museo Mäntässä

11 heinäkuun, 2014Mänttä-Vilppula, PirkanmaaGösta, kahvila, Murole, museo, ravintolaMerja

Männä vuonna Mäntän Gösta-taidemuseoon rakennettiin paljon huomiota herättänyt paviljonki ja kesäksi siellä avattiin pop-taidenäyttely, jossa on esillä teoksia niin Andy Warholilta, Damien Hirstiltä kuin Riiko Sakkiseltakin. Sehän piti käydä katsastamassa.

Heinäkuun helteiden keskellä satuimme juuri sopivasti valitsemaan sen ainokaisen viileän päivän museokäyntiin. Olin suunnitellut, että voimme ajella Mänttä-Vilppulaan leppoisasti ja tarpeen tullen kivoissa etapeissa pysähdellen. Kävi ilmi, että Tamperen suunnasta tullessa Oriveden ja Mäntän välillä ei ollut mitään erityistä pysähdyspaikkaa, joten ajoimme lopulta suoraa kyytiä reilun tunnin matkan Göstaan.

On jotenkin hämmästyttävää, että Mäntässä on näin korkeatasoinen museo (ja sen lisäksi vielä toinen, Gustaf, ja kuvataiteen viikot ja kaikkee). Olimme ajaneet metsien ympäröimää maantietä, ohittaneet matkalla Vilppulan masentavan oloisen taajaman ja sen jälkeen ajaneet lisää maantietä ja hieman metsäistä hiekkatietä ja sitten.

Yhtäkkiä edessä aukeavat hyvin hoidetut nurmikentät ja autoamme ohjaa parkkipaikalle kaksi huomioliiveihin pukeutunutta vanhempaa setää. Nousemme autosta ja kävelemme pientä ylämäkeä ja näemme virtaviivaisen puusta rakennetun paviljongin.

Tyylikäs ravinteli Gösta

Olimme perillä lounasaikaan, joten näyttelyyn tutustuminen sai odottaa sen verran, että korkkasimme ravintola Göstan. Ravintolan lista on melko lyhyt mutta monipuolinen ja vatsansa olisi voinut täyttää niin kesäkeitolla kuin pihvilläkin.

Me valitsimme molemmat Göstan hampurilaiset, joissa oli maukas sämpylä ja pihvi, mutta muuten annos oli melko tavanomainen maalaisranskalaisineen. Hampurilaisia sai odottaa tovin siihen nähden, että olimme pitkään ainoat asiakkaat, mutta palvelu oli huomaavaista ja ystävällistä.

Ja kyllähän ravintolassa kelpasi istuskella, lasiseinistä avautuivat kauniit näkymät ja sisustus oli tyylikäs.

Litistynyt Mikki Hiiri ja vähän klassisempaakin taidetta

Kun sekä lasten että aikuisten vatsat oli saatut täyteen, oli hyvä lähteä näyttelyjä katsomaan. Ensinnä katsastimme Riiko Sakkisen MuNan eli Museum of No Art, jossa nimensä mukaisesti ei ollut lainkaan taidetta, vain oheiskrääsää. Tuotteistamiseen kuuluu myös Twitter-tili ja Facebook-sivu. Olen aina pitänyt museokaupoista, mutta onhan sitä ihan hyvä kriittisesti pohtia, mikä on kaupan suhde museoissa esitettävään taiteeseen.

Itse SuperPop!-näyttely oli laaja siinä mielessä, että teoksia oli esillä jopa 23 eri taiteilijalta, tunnetuimpina varmaan Andy Warhol ja Roy Lichtenstein. Useat teokset kommentoivat kulutuskulttuuria ja viihteen maailmaa. Nykytaiteessa on usein mukana huumoria ja niinpä nytkin kovasti huvitti Jiri Gellerin palkin alle ilmiselvästi litistynyt Mikki Hiiri.

Poptaiteen jälkeen neiti Vilkastus alkoi käydä jo hieman kierroksilla, mutta ravasimme kuitenkin yhdyskäytävää pitkin vielä Joenniemen kartanon puolelle, jossa esiteltiin niin kartanon historiaa valokuvin kuin Suomen kuvataiteen klassikoita Pekka Halosesta Akseli Gallèn-Kallelaan.

Sitten kun alkoi liikaa pelottaa neidin säntäily taideteosten liepeillä, harppasimme ulos ja kiersimme Taavetinsaaren, jossa oli esillä Mäntän kuvataideviikkojen töitä.

Pullaa Muroleen kanavalla

Koska tulomatkalla oli ollut vähänlännästi nähtävyyksiä, päätimme ajaa takaisin Ruoveden Muroleen kanavan kautta. Kanavalla on nykyisin kaksi kahvilaa laajoine terasseineen ja muun muassa Minetti-jäätelökioski.

Tässä vaiheessa aurinkokin paistoi taas lämpimästi ja kahvit ja pullat saattoi nauttia Kahvila Helmen terassilla. Lapset leikkivät hiekkalaatikolla (tai siis toinen leikki ja toinen söi hiekkaa) ja keinuilla (toinen keinui ja toinen söi kiviä) ja näimme Tarjanne-laivan kulkemassa kanavan läpi.

Kotimatkalla pysähdyimme vielä Terälahden Salessa ostamassa mansikoita. Kesän lähimatkailua parhaimmillaan!

Minettin toinen tuleminen

12 kesäkuun, 2014Pirkanmaa, Tamperejäätelö, kahvila, Koskikeskus, MinettiMerja

Viime kesänä testasimme Minetti-jäätelötehtaan jätskejä Mustanlahden kioskilla. Oli kuuma ja pitkä jono ja neiti Vilkastus karkaili ja tuska ja lopulta jäätelökin oli pettymys.

Päätin kuitenkin antaa Minettille uuden mahdollisuuden. Tilaisuuksiahan siihen on, koska myyntipisteitä on nykyään ympäri kaupunkia. Lämpinänä alkukesän päivänä piipahdin Koskikeskuksen jätskikahvilassa – Suomen suurimmassa jäätelökahvilassa! – hakemassa tötterön.

Ja tällä kertaa se oli himputin hyvää. Voin suositella lämpimästi. Valitsin mauksi Ali Baban, joka oli liköörinen kermajäde ja aijai – ihanan kermaista ja maukasta ja huh. Vei kielen mennessään.

Lenin-museon uudet tuulet

4 kesäkuun, 2014Pirkanmaa, TampereLenin-museo, museoMerja

Lenin-museo uudistuu. Ja se haluaa asiakkaansa mukaan kehittämään ja ideoimaan, sanalla sanoen kertomaan, mitä he haluaisivat Lenin-museossa nähdä.

Koin bloggaaja-urani tähän astisen huipentuman, kun sain kutsun Lenin-museon työpajailtaan. Museo halusi kutsua eri tyylin ja taustan omaavia tamperelaisia blogin raapustajia käymään museossa ja kuulla mielipiteitä siitä, mihin suuntaan museota pitäisi kehittää.

Olin aivan innoissani: ensinnäkin museon kehittämisestä (koska museot ovat noin lähtökohtaisesti aivan mahtavia paikkoja, etenkin hyvin suunnittellut sellaiset) ja toisekseen siitä, että bloggaajien kuuleminen oli oman ammattini/opiskelujen kannalta varsin mielenkiintoinen idea.

Ilmeisesti kaikki bloggaajat eivät olleet ihan yhtä kiinnostuneita, sillä joukkomme oli varsin pieni. Itse asiassa meitä oli kaksi. Mutta museossa ei siitä lannistuttu! Sen sijaan erikoistutkija Mia Heinimaa piti meille hienon, jännittäviä tarinoita ja mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävä opastuksen.

Olen käynyt Lenin-museossa joskus opiskeluaikoinani, ja perusnäyttely näytti tutulta – ei ihme, sillä se on säilynyt muuttumattomana viimeiset 30 vuotta. Uudistumisen aika lienee siis nyt.

Museo on pieni, vain kaksi näyttelysalia, joista toinen käsittelee Leniniä henkilönä ja toinen Leninin suhdetta Suomeen. Suomi-huoneessa on myös vaihtuvia teemoja, joiden esittelyyn ei kuitenkaan ole kovin isoa tilaa.

Museo itse määrittelee uudistumisen tavoitteeksi, että museo kertoisi Leninin henkilön rinnalla Neuvostoliiton historiasta ja Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Meitä vieraita kiinnostivat erilaiset ihmiskohtalot, kulttuurihistoria ja se, mitä Neuvostoliiton aikakausi merkitsi jokapäiväisessä elämässä Suomessa.

Kierros herättikin minut ja Turistina kotikaupungissani -blogin Eeva-Marian pohdiskelemaan, mikä on ollut oma suhteemme Neuvostoliittoon. Vaikka Lenin-setä tuntuisikin kaukaiselta, Neuvostoliitto oli itänaapurimme 70 vuotta ja kaikilla yli kolmikymppisillä on siitä omakohtaisia kokemuksia ja muistoja. Jollain tavalla Neuvostoliitto kosketti kaikkien meidän elämää – vaikkei olisikaan käynyt Leningradissa sukkahousuja myymässä.

Mitä sinä haluaisit kokea Lenin-museossa?