Avainsana-arkisto: lapset

Sorsapuisto ja kaksi vilkasta lasta: toimintaohje

13 kesäkuun, 2016Pirkanmaa, Tamperejäätelö, lapset, Minetti, piknik, puistoMerja

Menneinä aikoina saatoin istuskella puistossa aurinkoisina päivinä tuntikausia hyvän (tai tentti-) kirjan, eväiden ja jäätelön voimin. Nyt puisto-oleilussa on eri tahti.

Tampereen keskustan puistoista – joita ei niin viljalti ole – Sorsapuisto tarjoaa eniten ajanvietettä pienille lapsille leikkipuistoineen ja lintuineen. Sorsapuiston soinnukas nimi juontuu puiston lampeen 1930-luvulla istutetuista sorsista. Istutettiin ankkoja ja hanhiakin, mutta ilmeisesti ”sorsa” sopi paikallisten suuhun niin mukavasti, että juuri tästä lajista saatiin puistolle nimi. Sorsia puistossa on edelleenkin, samoin kuin tietysti lokkeja sekä, hämmästyttävää kyllä, erityisesti kanoja häkeissä.

Alkukesän laiskana sunnuntaina pakkasinkin eväät kassiin ja suuntasin lasten kanssa Sorsapuistoon. Jotain Sorsiksen suosiosta nuorisomme keskuudessa kertoo se, että neiti Vilkastus harkitsi taannoin jopa Särkänniemen korvaamista Sorsapuiston reissulla. Saimme onneksi puhuttua hänet ympäri. Siispä nyt muksuja ei tarvinnut houkutella lähtöön. (Tosin ei kyllä yleensäkään tarvitse, jos vain löydämme kolmivuotiaan karkulaisen jostain verhon takaa ja saamme pidettyä kiinni sen verran, että saamme puettua hänelle housut tai jonkin muun hänen mielestään tarpeettoman vaatekappaleen.)

Puistoon saavuttuamme toimivaksi osoittautui seuraava toimintajärjestys:

Piknik-henkinen eväiden syöminen. Neiti Vilkastus levitti kanssani viltin, ja purimme repusta voikkarit, vesimeloniviipaleet ja pillimehut, äidille vettä. Pienellä motivoimisella lapset söivät leivätkin loppuun ja hotkivat vesimelonit. Meidän perheessä ei jäädä ihailemaan maisemia tai muuten viltille istuskelemaan, ja tälläkin kertaa ipanat kimposivat pystyyn vesimelonin mehut suupielestä valuen, juoksivat hetken ympyrää – kirjaimellisesti – ja halusivat sitten mennä ruokkimaan sorsia. Kokosin kamat kasaan ja rantaan. Mutta voi!
Sorsien ruokinta. Vielä pari vuotta sitten sorsia sai syöttää ja samalla pelätä turhan lähelle vaappuvia räpyläjalkaisia sekä taivaalta syöksähteleviä lokkeja. Nyt ruokinta oli kielletty, ihme juttu. Laitoin linnuille varaamani kuivettuneen kakkupohjan takaisin reppuun.
Jäätelö ilahduttaa aina! Haimme siis jädet Minetti-kioskilta. Tässä jonossa lapsetkin jaksoivat seistä.
Häkkikanojen katselu. Eksoottiset pörröiset kanalajit eivät juuri lapsia hätkähdyttäneet, mutta onneksi kukko kiekui jatkuvasti. Ja toveri Toimelias vastasi huutamalla sille takaisin ”Kukkokiekuu”. Se riitti viihdykkeeksi noin seitsemän sekunnin verran. Sitten kiirehdittiinkin jo:
Leikkipuistoon! Isolla leikkialueella on monipuolisesti välineistöä ja tilaa juosta. Kiipeily ja keinuminen ovat meidän lasten mielestä ylitse muiden ja erityisesti isossa pyörivässä keinussa lapset saavat tuntuvat vauhdit (itseä oksettaisi varmaan 10 sekunnin jälkeen).

Parin tunnin reissun jälkeen olin tyytyväinen sekä reissuun että sen päättymiseen. Ehkä vielä jonain päivänä loikoilemme koko poppoo kirjoja lukien viltin päällä esim. Arboretumissa. Sitä odotellessa Sorsapuisto on ihan hyvä valinta, koska tekemisen määrä ja taso on pienille lapsille varsin mukava.

Talviloma Vuokatissa

3 huhtikuun, 2016Kainuu, Vuokattilapset, ravintola, ulkoiluMerja

Lähimatkailija reissaa joskus Pirkanmaan rajojen ulkopuolellakin, ja tällä kertaa matkamme suuntautui Lähimatkailijan kotiseudulle Kainuuseen. Erinäisistä synttärijuhlallisista syistä halusimme viettää pääsiäistä vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Koska emme enää mahdu kotikotiin koko porukka, kohteeksi valikoitui Vuokatti. Kainuulaisista sukujuuristani huolimatta olin aiemmin käynyt ainoastaan Vuokatin laskettelurinteissä, ja muut fasiliteetit olivat minulle melko tuntemattomia. Ja niitähän riitti!

Vuokatinmaan loma-asunnot. Okei, Vuokatissa riittää majoitusmahdollisuuksia fiinistä hotellista ties mihin laavupötköttelyyn, mutta meille sopivan tilava majoitus löytyi Vuokatinmaan mökkialueelta. Olimme mökkiin – tai oikeastaan huvilaan – varsin tyytyväisiä: varustelu oli hyvä ja tilavassa asunnossa oli kiva oleilla isollakin porukalla. Osa porukastamme oli tosin sitä mieltä, että kymmenen hengen huvilassa toinen vessa olisi tehnyt terää. Etenkin aamuisin! Ja kaksivuotiaamme kiipeili kielloista huolimatta jatkuvasti jyrkissä sisäportaissa. Mutta yleisesti ottaen hieno huvila hienolla paikalla: mökkialueelta pääsi suoraan niin järven laduille ja luisteluradalle kuin metsäladuillekin ja kaikki alueen palvelut olivat lyhyen automatkan päässä. Mökkimme vieressä oli pulkkamäki ja ”respasta” sai lainata pulkkia, liukureita ja potkukelkkoja. Tenavamme viihtyivät erinomaisesti myös paikan leikkipuistossa.
Ulkoilu. Me kokeilimme: latuja, laskettelumäkeä, pilkkimistä ja koiran ulkoiluttamista. Laskettelurinteet testannut teini oli niihin tyytyväinen ja pilkkimaanikkoa lankomiestä ei tainnut paljoa haitata saaliin vähyys, kunhan sai vain kävellä järvelle ja istuttaa pilkkireppunsa avannon reunalle. Itse nautiskelin hiihtämisestä ja mikäpä oli sivakoidessa viimeisen päälle huolletulla latuverkostolla. Opin lukemaan myös latukarttaa sen jälkeen, kun suunniteltu reittini katkesi ”kielletty hiihtosuunta”-merkkiin. Todellakin, latukartassa oli nuolet indikoimassa hiihtosuuntaa, eivätkä kaikki ladut suinkaan olleet kaksisuuntaisia.
Ruokailu. Mökissä oli pätevä keittiö (joskin niukasti kaappitilaa) ja saimme valmistettua pääsiäiskaritsan emmeineen ongelmitta. Lisäksi osa seurueestamme testasi Sokos Hotellin Amarillon ja yksi joukkue ravintola Kipon. Erityisesti Kippo keräsi kiitoksia. Mutta varsinaisen kohokohdan pääsiäiseemme muodosti ravintola Messistä mökkimme tilattu ateria. Tässä menu, lue ja kuolaa:
- alkuun: ”kalalautanen”: sokerisuolattua kuhaa, savustettua taimenta, kananmunaa, juuressipsejä, punajuurismetanaa
- pääruokana: ylikypsää naudanrintaa inkiväärikastikkeessa, juurespyrettä, paahdettua punajuurta & vadelmaöljyä
- jälkiruokana: vadelmavispipuuroa, suklaaganachea, valkosuklaanamelakaa
Katinkullan kylpylän hoidot. Olimme varanneet kylpylästä hoitoja, joita olikin tarjolla varsin laajalla skaalalla. Mutta niin vain kävi, että oma ja siskoni intialainen päänhierontani oli (taas kerran) peruttu hoitajan sairastumisen vuoksi. Tilalle tarjottiin – tärinäpenkki. Tai siis jonkinlainen hierova vuode, jonka syvätärinä rentouttaisi ja vapauttaisi stressistä. Koska saimme petipötköttelyn ilmaiseksi korvauksena hoidon perumisesta, kokeilimme sitä. Ja olihan se rentouttavaa, maata viltin alla hämärässä huoneessa, pilipalimusiikki soljuen. Melkein nukahdinkin. Mutta mitä vaikutusta oli penkin aaltomaisella tärinällä, se jäänee uskon asiaksi. Muille perheenjäsenille oli erilaisia hierontoja ja kasvohoitoja ja kaikki olivat niihin ymmärtääkseni varsin tyytyväisiä.
Katinkullan kylpylän allasosasto. Noh. Sanotaanko, että kylpyläpuoli kaipaisi kohentamista. Lastenallas oli postimerkin kokoinen ja kaakelit irtoilivat seinistä. Mies totesi, että kaakelien välit olivat sammaleessa – itse olin siitä autuaan tietämätön silmälaseitta pöllöillessäni. Muissa altaissa oli tilaa, mutta niissä jouduimme kannattelemaan lapsia jatkuvasti niiden syvyyden vuoksi. Ja liukumäessä sai treenata käsivoimiaan: lapsi sylissä tai jalkojen välissä eteenpäin ei päässyt muuten kuin työntelemällä käsillään. Positiivista kai, jos jäi käsitreenit sinä päivänä väliin. Lapset toki viihtyvät, kunhan vain on vettä lätisteltävänä, joten heidän mielestään paikka oli oikein kiva. Ainoastaan me aikuiset kaipasimme Ikaalisten kylpylään.

Yleisesti on todettava, että Vuokatissa on tekemistä ja kokemista yllin kyllin. Alueella on ulkoilu-, urheilu- ja huvittelupaikkojenlisäksi kauppoja ja apteekki, joten myös mökkeily onnistuu hyvin. Olisimme viihtyneet pitempäänkin – ehkä ensi kerralla?

Vapriikki, lapsellisen hyvä paikka

21 helmikuun, 2016Tamperelapset, museo, ravintolaMerja

– Äiti, mennäänkö museoon, kyselee neiti Vilkastus silloin tällöin. Olen hieman ihmetellyt moista kultuurinjanoa, sillä totta puhuen olemme suosiolla käyneet useimmat museoreissut ilman lapsia. Sen verran sydämestä ottaa, kun pieni torpedo rynnii arvoteosten äärellä. Ja sydämestä ottaa sekin, vaikka eri tavalla, että joutuu puolijuoksua vilkaisemaan vuoden tärkeimmän näyttelyn pääkohdat ja poistumaan sitten kiukuttelevan kullannupun kanssa kahvilaan, koska on jo välipala-aika.

Mutta onneksi Tampereella on Vapriikki, jonne on helppo lapsellisen käydä. Museokeskuksessa on useita vaihtuvia näyttelyitä, Luonnontieteellinen museo, Suomen Jääkiekkomuseo, Mediamuseo Rupriikki, Postimuseo ja Kivimuseo. Nähtävää siis riittää, samoin kuin tilaa juosta ja mennä.

Luolakarhu, grr

Olin lukenut lehdestä, että tänään sunnuntaina Vapriikissa on Lasten museopäivä, jolloin lapsille on järjestetty puuhaa ja opastettuja kierroksia. – Sinnepä mennään, totesin miehelleni, ja niinhän me mentiin. Ovella olin kuitenkin vähällä pyörähtää takaisin: lippujono kiemurteli monta mutkaa ja normaalisti niin avara aula kuhisi lapsiperheitä. En ollut tullut ajatelleeksi, että aika moni muukin kiinnostuisi lapsipäivästä. Kaiken lisäksi parhaillaan menevä näyttely, Jääkauden jättiläiset mammutteineen, on normaalistikin huippusuosittu.

Siippa kuitenkin suhtautui asiaan rennosti ja suostutteli minut jäämään. Niin jonotimme kiltisti liput ja taistelimme tiemme tungoksen läpi Jääkauden jättiläisiin. Lippujen jonottamisen takia myöhästyimme lasten opaskierrokselta vartin verran. Sain joukon kuitenkin kiinni neiti Vilkastuksen kanssa ja kuuntelimme opastusta hetken. Tai ainakin minä kuuntelin. Neiti Vilkastus kiskoi minua kädestä eteenpäin, ja niin jatkoimme matkaa. Sain häthätää vilkaista kymmeniä tuhansia vuosia vanhat ihmis- ja eläinfiguurit – jotka erityisesti sykähdyttivät minua, ex-historianopiskelijaa – ja tuijotella hetken luolakarhua.

Mutta luolakarhu pelotti lasta, ja poistuimme näyttelystä.

Den glider inte

Sitten hakeuduimme Jääkiekkomuseoon, jonne mies oli mennyt jäähdyttelemään toveri Toimeliaan kanssa. Museon, tai oikeastaan näyttelyn, psykososiaalisesti jännittävin yksityiskohta on ikuisena loopina pyörivä MM-95-ottelu. Huhhuh, sanon minä, eikö siitä traumasta voitaisi jo toipua. Jääkiekkomuseossa pääsee myös lämimään mailalla ja kiekolla maaliin, joka mittaa lyöntisi osumatarkkuuden ja voiman. Siihen aitioon olikin jonoa muuten rauhallisessa näyttelyssä.

Meidän lapset syttyivät erityisesti Luonnontieteellisen museon lasten puuhapisteisiin. Siellä voi mm. ryömiä parinkin eri puun halki ja kokeilla, miten painava on jänis (tai sen painoinen säkki). Neiti Vilkastusta kiinnosti kovasti vitriinikurkistus järven vedenalaiseen maailmaan.

Muut kävijät kuuluivat henkäilevän kauhistuneesti metsämaisemaan rekonstruoidun ihmisen luurangon äärellä – meidän lapset ohittivat sen olankohautuksella (tai ymmärtämättä, mistä on kyse).

Ravintolaruokaa tarjolla

Sitten pitikin suostutella lapsia lähtemään. Vapriikissa huomionarvoista on se, että siellä ei ole vain kahvilaa vaan ihka oikea ravintola. Näin ollen museossa saa lounasta myös viikonloppuisin, ja olemmekin aiemmin syöneet siellä ihan kelpo aterioita. Tällä kertaa jätimme ruoat ja myös kahvit väliin ja palasimme kotiin tekemään pitsaa (jes).

Hiki liki kissakahvilassa

3 tammikuun, 2016Tamperekahvila, lapsetMerja

Millaiseksi sinä kuvittelet kissakahvilan? Minulle kissakahvila toi mieleen – älkää kysykö, miksi – harmaan huoneen, jossa on metalliset pöydät ja tuolit ja jossa saa juoda pahvimukista juhlamokkaa mouruavien kissojen pyöriessä jaloissa.

Koska kissat kuitenkin ovat noin ylipäätään kivoja otuksia ja neiti Vilkastuskin kulkee nykyisin pehmokissa kainalossa joka paikkaan, kissakahvilaan teki mieleni. Taivuttelin mukaan myös konseptiin hieman epäluuloisesti suhtautuvan – siis epäluuloisemmin kuin minä, jonka mielikuva kattikahvilasta oli kertakaikkiaan hohdokas – mieheni. Lapsille puolestaan ei tarvinnut kuin mainita sana ”kissa” ja he olivat myytyjä.

Näin ollen suuntasimme Tammelan kaupunginosaan. Kissakahvila Purnauskiksen sijainti oli poppoollemme sopiva sikäli, että vieressä on Emil Aaltosen leikkipuisto, joten pystyimme yhdistämään kattien silittelyn ja ulkoilun. Nerokasta! Tai sitten ei-nerokasta, koska ulkona oli kylmä ja toppavaatteissa kahvittelu on lämpöistä hommaa.

Ja kahvilassa kului tovi jos toinenkin. Onneksemme saimme pöydän, sillä mitä ilmeisimmin ainakin lauantaisin paikka on varsin suosittu ja ovelle koputtelijoita riitti. (Kahvilan ovi on lukossa, jotteivat kisut pääse livahtamaan ovesta ulos asiakkaiden sitä aukoessa.) Ainakin lauantaisin kahvilaan kannattanee tehdä pöytävaraus(!). Viimeistään sisälle astuessamme ja kenkiä riisuessamme jännät ennakkoluuloni murenivat ja arvioin kahvilan sisustukseltaan varsin viehättäväksi. Kyllä täällä voisi viihtyä.

Valitsimme paikat matalasta pöydästä, jonka ääressä istuimme lattialla tyynyjen päällä. Kahvilassa oli pöytiintarjoilu, josta iso plussa, sekä hyvä valikoima erilaisia kahvi- ja teejuomia, josta iso iso plussa. Listalla olisi ollut myös suolaisempaa palaa, mutta tällä kertaa maistelimme kahveja, kakkua ja raakasuklaata, lapset kaakaota ja mehua. Päivän kakku oli herkullinen ja raakasuklaakin maukasta.

Kissakahvila Purnauskis Tampere Lähimatkailija — Kissateemainen cappuccino!

Katit eivät suinkaan kiehnänneet jaloissa, vaan lojuivat raukeina lempipaikoillaan. Kahvilan pitäjä (tai ainakin palveluun intohimoisesti suhtautuva asiakaspalvelija) opasti meidät paijaamaan yksilöä, jota eivät pienten lasten käpälöinnit häirinneet. Lapset saivat myös antaa kissalle naksuja.

Kissojen lisäksi kahvilassa oli akvaario, jota lapsemme kävivät tuijottelemassa. Nuorempi muksuistamme, toveri Toimelias, esitteli itsensä kaloille ja muutenkin tarjosi niille juttuseuraa. Kalana arvostaisin tätä elettä. Myöhemmin kahvilanpitäjä (tai siksi luulemani) tarjosi kaloille herkkuevästä, verimatoja, ja lapsemme saivat seurata, miten kalat napsivat punaisia, kiemurtelevia toukkia suihinsa. Nami.

Kahvila oli siis lapsille toimelias paikka. Me aikuiset olimme kuitenkin hieman pää pyörällä, kun pääsimme kahvilasta ulos. Paikassa oli rento mutta samalla hieman kiireisen oloinen meininki. Asiakkaille sekä saapuminen että lähteminen oli kaoottista. Samaan aikaan oli ihmisiä tulossa ja menossa, ja ovensuussa riisuttiin ja puettiin ulkovaatteita tungoksessa. Myös kassa sijaitsi ovensuussa, ja sinne maksettiin pääsymaksu saapuessa (à 5 € per henkilö) ja kahvilatuotteet pois lähtiessä.

Siinä sitten jonotat maksamaan laskua samalla kun toinen aikuisista hakee vapauden riemusta karkuun kirmailevaa toveri Toimeliasta kahvilan toisesta päästä ja yrittää pukea molempia muksuja. Bonuksena etsimme vielä kadonneita kenkiä ja rukkasia. Hiki tuli, eikä se johtunut pelkästään edellä mainituista toppavaatteista.

Meidän kohdallamme kissakahvila ei suoranaisesti laskenut verenpainetta, mutta muilla seurueilla näytti olevan rauhallisempaa. Pääsymaksu rajoittaa sen verran, ettei kahvilasta varmasti kantapaikkaamme tule, mutta se voisi toimia tuoreena elämyksenä kaupungissa vieraileville tuttaville ja sukulaisille. Siispä varautukaa, kesävieraat!

Tampereen Valoviikot ilahduttaa kaamoksessa

6 joulukuun, 2015Pirkanmaa, Tamperekaupunkireissu, lapsetMerja

Kyllä aina sydäntä lämmittää, kun arkista ympäristöä piristetään jollain kauniilla. Tampereen Valoviikot onkin aivan mahtava idea. Koristaa nyt keskellä pimeintä vuodenaikaa kaupunki valokuvioilla, niin lampuilla kuin valograffiteillakin. Idea ei ole viidessäkymmenessä vuodessa vanhentunut, päinvastoin.

Marraskuun viimeistä viikkoa oli vietetty molempien lasten angiinan merkeissä, ja olimme kaikki melko nuutuneita. Niinpä lähdimme etsimään ilahdutusta kaamoksen keskelle Hämeenkadun valoista. Sitä ennen tankkasimme mainossa ravintola Borneossa, joskin nuorin meistä kieltäytyi syömästä ja ehdotti jatkuvasti ”Mennään pois”. Kun ehdotukset alkoivat olla kovaäänisiä ja tavaroiden paiskomisella säestettyjä, meille tulikin jo kiire lähteä ulos. Ehkä, ehkä jonain päivänä vielä syömme ravintolassa siististi ja nätisti, kaikki neljä.

Sitten Hämeenkadulle. Jätimme auton Hämpin Parkkiin, joka sekin on omilla valokuvioillaan koristeltu. Aloitimme varsinaisen tiirailun kuitenkin Stockmannin jouluikkunasta, jossa oli mukavasti satumaista tunnelmaa. Ja lapsille oma koroke, jotta pienet nenät ylettyisivät oikealle kohdalle painamaan ikkunaan pyöreitä jälkiä.

Yksityiskohtia vilisevässä ikkunassa oli paljon katseltavaa. Lapsista kiehtovin näky taisi olla puun kannosta hetkeksi avautuva luukku, jonka takana oli milloin tonttuja askartelemassa lahjoja, milloin lahjapaketteja ym. pikkuruista.

Seuraava etappi oli pieni puinen lava, jonka funktio on jäänyt minulle hieman epäselväksi. Mutta kivahan se oli valaistuksineen ja lapset juoksivat siinä tovin ympyrää.

Isot valopallot heiluivat tuulessa kun jatkoimme myrskyistä Hämeenkatua eteenpäin. Bongailimme valokuvioista pöllöjä ja kettuja. Nostimme lapset ihastelemaan Tammerkosken maisemaa ja tuijottelimme hetken Keskustorin isoa joulukuusta.

Kadun länsipäässä Sokoksen näyteikkuna oli aika vaisu verrattuna siihen toiseen isoon tavarataloon. Neiti Vilkastusta tosin kiehtoivat näyteikkunan pullat ja muut herkut, ja hän pohti, mahtoivatko ne olla oikeita. Mutta sitten herkkusuutakin alkoi palella, ja päädyimme pikaiseen kotiinpaluuseen. Valoista jäi paljon näkemättä – mm. Finlaysonilla on kaiketi aika hienot näkymät – mutta nyt reissu oli sopivan pienimuotoinen sairastupalaisillemme.

Ps. Tiiättekö mikä olisi vielä mahtavampaa kuin Valoviikot? Opaskartta, joka paitsi kertoisi eri kuvioiden paikat, myös niiden taustoja. Jos vaikkapa kännykkään saisi sellaisen sovelluksen, lataisin heti!

Metsäretkellä Birgitan polulla

13 toukokuun, 2014Lempäälä, Pirkanmaalapset, retkeily, ulkoiluMerja

Metsään piti päästä. Mutta miten? Miten Pirkanmaalla pääsee helposti retkeilymaastoon?

Yksi vaihtoehto on Lempäälän Birgitan polku, jossa on jopa 50 kilometriä merkittyä retkeilyreittiä. Se on yllättävänkin lähellä, vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä kotoamme Pirkkalasta. Ja kyseessä on ihan oikea vaelluspolku, ei mikään metsässä kulkeva kävelytie kuten Kaupissa tai Pyynikillä (ei millään pahalla, Kauppi ja Pyynikki).

Birgitan polku siis kutsui. Pidimme tavoitteet kohtuullisina ja valitsimme päiväretkikohteeksi Ammejärven, jonne on 800 metrin matka Lempäälän Sääksjärven lähtöpisteestä. Juuh, me ei revitellä. Ainakaan vauvan ja taaperon kanssa.

Kuten Lempäälän kehityksen pdf-esitteessä todetaan, retkikohteessa on helposti saatavilla mm. seuraavat palvelut: Siwa, Kebab & Pizzeria Kultainen Häränsilmä ja Pub Sääksville. Mistään skutsista ei siis suoranaisesti puhuta. Me kävimme ennen polulle lähtöä Suomen vähäpäästöisimmässä S-marketissa ja hankimme sieltä matkaeväät. Ja eikun metsään!

Alussa polku oli melkoista kivikkoa ja jouduin avittamaan neiti Vilkastussa monessa kohdassa isoimpien murkuloiden yli. Sittemmin polusta tuli tasaisempi ja pitkospuilla meno oli luonnollisesti sujuvaa. Vauva kulki kantorepussa miehen selässä ja päätti ottaa siellä torkut.

Kevät on ollut kuiva, joten jalat eivät kastuneet kosteikkopaikoillakaan, mutta märempinä aikoina suosittelen vedenpitäviä jalkineita. Maisemat olivat varsin miellyttäviä pienine järvineen ja kevätkukat kukkivat.

Kuulimme myös sammakoiden kurnuttavan, ääni, jota en ole kuullut vuosiin. Ja hämmästyttävän lujaa ne vetivät, ensin epäilimme sitä mopoksi – mikä tietysti pistää luontotietämyksemme perspektiiviin. Mutta sakut ne siellä lauleskelivat, taisi olla lemmenlurituksista kyse.

Birgitan polku
Ammejärvellä meitä odotti useampikin nuotiopaikka, laavu ja ulko-wc. Söimme eväitä, tsekkasimme ulkohuusin ja lähdimme sitten pikkuhiljaa takaisin päin. Matka oli juuri sopiva, viimeiset parisataa metriä neiti Vilkastuskin kulki reppuselässä.

Taisi olla hyvä reissu: seuraavalla viikolla neiti Vilkastus kysyi, milloin mennään taas metsään.

Viihtyisyys: *****

Esteettömyys: **

Lapsiystävällisyys: *****

Miten sinne pääsee: Lähtöpiste, jossa on myös parkkipaikka, on Sääksjärventien ja Kannistontien risteyksessä. Tampereelta Sääksjärvelle pääsee mm. busseilla 52, 54 ja 71. Heinäkuusta alkaen Sääksjärvelle pääsee Tampereen sisäisellä bussilipulla.

Koiramäkeen, koiramäkeen

14 joulukuun, 2013Pirkanmaa, Tamperehuvipuisto, Koiramäki, lapset, mauri kunnas, SärkänniemiMerja

Mieheni työnantaja oli niin reilu, että antoi tälle yhden vapaalipun Särkänniemen Koiramäkeen. Puoliso halusi jostain syystä myös meidät muut mukaan, ja niin lähdimme koko perheen voimin tutustumaan Koiramäen jouluun.

Heti alkuun neiti Vilkastukselle oli monta jännää paikkaa. Portilla lapsia kätteli Koiramäen pormestari, jolla oli saattaja (tahi vartija) mukanaan. Taaperomme katsoi pormestaria epäilevästi, mutta suostui kuitenkin armollisesti paiskaamaan kättä tämän kanssa. Sitten tuli kuitenkin jo ylitsepääsemätön paikka: joulupukin tapaaminen. Siinä vaiheessa neiti Vilkastus tarrasi isin reiteen kiinni, eikä suostunut edes katsomaan pukkia päin. Taitaa olla mielenkiintoinen jouluaatto tiedossa.

Koiramäessä riitti katselemista ja puuhaa pariksi tunniksi. Talleissa röhkivät, nuuskuttivat ja hirnuivat niin elävät possut, kanit ja ponit kuin Mauri Kunnaksen piirrosten mukaan tehdyt hahmotkin. Pihalla bongailimme katolla nuokkuvia lintuja tai ikkunasta kurkistavia kissoja. Ulkolavalla esiintyivät tiernapojat (mutta sitten huomasimme, että kahvilassa oli vapaata tilaa, ja ryntäsimme sinne) ja yhteislaulutilaisuudessa kailotimme joululauluja. Lopuksi vielä paahdoimme vaahtokarkkeja nuotiolla.

Koiramäki on hyvin tunnelmallinen paikka lyhtyineen, lyhteineen ja havuineen. Suomalainen joulu nojaa paljon perinteeseen, ja Koiramäen historiallishenkiseen ympäristöön joulukoristeet tuntuivat sopivan oivallisesti. Sinne on helppo kuvitella Juhanin ja Liisin virkistävän kasvojaan vedellä viideltä aamulla ennen kuin he nousevat rekeen ja lähtevät joulukirkkoon.

Vaan saattaapi jotakuta häiritä tungos. Pihalla pääsee vielä kulkemaan melko hyvin, mutta rakennuksissa väkeä riittää. Suurin tunku oli meidän käydessämme tallissa, jossa pienet lapset töllöttivät tuttuja ja hieman eksoottisempiakin eläimiä. Olikin fiksu idea jättää vaunut kotiin ja ottaa vauva kantoreppuun mukaan. Vaunujen kanssa olisimme olleet pulassa ja esimerkiksi kahvilassa käyminen olisi ollut lähes mahdotonta.

Viime kesänä Särkänniemi sai kovaa kritiikkiä lippujen hinnoittelusta. Monia korpesi se, että Koiramäkeen päästäkseen piti lunastaa 37 euron yleisranneke, vaikkei olisi halunnut käydä laitteissa. Nyt pelkkään Koiramäkeen pääsi 15 eurolla (tai 13:lla, jos on S-asiakas), ja kävijämäärästä päätellen hinta on osapuilleen kohdillaan.

Viihtyisyys: ****

Esteettömyys: ****

Lapsiystävällisyys: *****

Miten sinne pääsee: Särkänniemi on Tampereen keskustasta kävelymatkan päässä, tai sitten sinne voi huristella bussilla nro 16.

Eväsretki Niihaman ulkoilumajalle

13 marraskuun, 2013Pirkanmaa, Tamperekahvila, lapset, Niihaman ulkoilumaja, retkeily, ulkoiluMerja

Viime viikonloppuna päätimme lähteä eväsretkelle. Marraskuussa? Sekaisin ovat? No mikä ettei. Oikeastaan, mikäpä piristäisi paremmin marraskuista päivää kuin ulkoilu ja eväiden syöminen sen päätteeksi. Ja niin teimme voileipiä, keitimme kaakaota termariin ja pakkasimme laukkuun pari banaania. Ulkoilutamineet ylle ja menoksi.

Olin saanut vinkin Niihaman ulkoilumajasta blogia varten hieman aiemmin, ja vastaanotin idean riemumielin. Nimittäin talvisaikaan saa jonkin verran vaivata päätään keksiäkseen lähimatkailukohteita, monet paikat kun tuppaavat olemaan auki vain kesäisin. Etenkin ulkoilmakohteet ovat tähän aikaan vuodesta melko harvassa. Että kiitosta vaan, Pia, mainiosta ideasta.

Niihaman ulkoilumaja tarjoaa Kaupin ja Niihaman metsissä vaeltaville virkistystä vaikkapa hiihto- tai juoksulenkin lomassa. Majalla on kahvio, jossa voi täyttää vatsansa höyrymakkaralla, kaakaolla ja pullalla. Mielenkiintoista sinänsä, kahviossa on taidenäyttelyitä, joten myös sielun kulttuuria on tarjolla. Grillikatoksessa retkeilijä voi nauttia omia eväitään ja paistaa itse omat soijanakkinsa.

Teimme Niihamassa pienen kävelykierroksen – sen verran kun neiti Vilkastus jaksoi astella yhteen suuntaan. Meno oli hidasta, sillä välillä kerättiin käpyjä ja piirrettiin kepillä maahan. Sitten tuli nälkä. – Mennäänkö eväskorille, neiti Vilkastus pyysi. – Eväsretkelle, korjasin, nostin hänet harteilleni ja niin käännyimme paluusuuntaan.

Majalla kävimme ostamassa kahviosta höyrymakkaraa ja pillimehua ja menimme syömään eväitä grillikatokseen. Vaikka eihän se ihan näin suoraviivaisesti sujunut. Ennen kuin pääsimme kahvioon, neiti Vilkastus katseli Pikku-Niihaman rannassa kahlaavaa koiraa, pomppi lätäköissä ja raahasi perässään tuulen pudottamaa männynoksaa. Tämän jälkeen ei ollut enää tarvetta käyttää alueen hiekkalaatikkopalveluja leluineen, vaikka sellaistakin olisi ollut tarjolla.

Minä vilkuilin hieman ulkokuntosalivälineiden suuntaan, mutta makkaran jälkeen en jaksanut enää ajatella jalkaprässin työntelyä. Kiva retki joka tapauksessa, ehkäpä seuraavalla kerralla otamme enemmän kuntoilun kannalta.

Viihtyisyys: *****

Esteettömyys: ***

Lapsiystävällisyys: ****

Miten sinne pääsee: Busseilla 16, 18, 28 ja 90M. Jää pois Irjalankadun pysäkillä ja kävele parin kilometrin matka majalle. Lenkkeile kauempaa. Tai tee niin kuin me, autolla perille saakka ja takaisin…

Surrealismia ja diskoilua: Lasten kulttuurikeskus PiiPoo

1 marraskuun, 2013Lempäälä, Pirkanmaaideapark, lapset, lapsiperheille, piipooMerja

Satoi vettä. Neiti Vilkastus juoksi keittiön ja olohuoneen väliä. – Mennäänkö ulos, hän pyysi puolen minuutin välein. – Ei me nyt mennä, siellä sataa vettä, vastasimme miehen kanssa vuorotellen. Etsin netistä vinkkejä, mitä taaperon kanssa voisi tehdä sadelauantaina. Hmmm, Ideaparkin PiiPoo olisi auki.

PiiPoo on Lempäälän Ideapark-ostoshelv… ostoskeskuksessa toimiva lasten ja nuorten kulttuurikeskus. Suuntasin sinne neiti Vilkastuksen kanssa miehen ottaessa vauvanvaunut ja lähtiessä shoppailemaan itselleen talvivaatteita. No, näinhän se toimii: lapset saavat leikkiä valvotussa paikassa samalla kun aikuiset tekevät ostoksia. Pienimmille toki tarvitaan oma vartija eikun kaitsija mukaan.

Ja mikäs siellä oli ollessa. PiiPoossa järjestetään usein ohjattua toimintaa kuten sirkustusta tai animaation tekemistä. Viime lauantaina PiiPoossa oli diskotyöpajoja, jonne myös me saimme osallistua, vaikka periaatteessa neiti Vilkastus oli sinne hieman liian pieni. Niin me sitten tanssimme krokotiilia ja apinaa ja pompimme ympäriinsä diskopallon välkkeessä.

Diskoilun jälkeen neiti Vilkastus tarjoili äidille kahvia ja kakkua leikkikeittiössä ja sitten vaan juoksi ympyrää tatamilla. Panin tyytyväisenä merkille, että paikassa olisi ollut vauvanhoito- ja imetyshuone rauhallista syöttöhetkeä varten. Isommille lapsille PiiPoossa oli myös kiipeilyseinä, jonka jännittävänä maalausaiheena oli Dalin valuvat kellot. Surrealismia lapsille, hyvä hyvä!

Sinä lauantaina PiiPoossa ei ollut kovin monta lasta – ennenkuin synttäriryhmä valtasi paikan. Ilmeisesti synttärijuhlien pitäjät ovatkin paikan leipäpuu, sunnuntainakin paikassa kuului olevan neljät eri kemut. Voi olla, että Ideaparkin sisähuvipuisto FunPark rokottaa PiiPoon kävijämääriä, ainakin isompien lasten osalta. Myös PiiPoossa on pääsymaksu (ja jokseenkin sekava hinnoittelusysteemi), joten siellä ei ihan noin vain käväise. Pienen lapsen kanssa PiiPoo on kuitenkin erinomainen virkistymispaikka ostoshulinan keskellä.

Viihtyisyys: ****

Esteettömyys: *****

Lapsiystävällisyys: *****

Miten sinne pääsee: Ideaparkkiin pääsee useilla seutubusseilla, ainakin linjoilla 55, 54 ja 71B.

Herra Hakkaraisen talo

21 elokuun, 2013Pirkanmaa, Sastamalaherra hakkarainen, lapset, mauri kunnasMerja

– Herra Hakkarainen puri mua ja Fiinaa, raportoi kaksivuotiaamme, neiti Vilkastus, käytyään Herra Hakkaraisen talossa Sastamalassa. Tosiasiassa Herra Hakkarainen ei äitynyt ihan noin hurjaksi, vaan saapasteli rauhassa ympäriinsä kierroksellaan. Fiina, siskoni pentukoira, sen sijaan purra nakersi Herra Hakkaraisen kintaita.

Herra Hakkarainen on Mauri Kunnaksen unissaan kävelevä piirroshahmo, joka esiintyi ensimmäisen kerran Yökirja-lastenkirjassa. Herra Hakkaraisen talo puolestaan on lasten elämystalo, jossa on monipuolisesti tekemistä ja kokemista.

Saavuimme Herra Hakkaraisen talolle puoli yhdentoista aikaan aamulla, jolloin paikassa oli ehkä yksi perhe meidän seurueemme lisäksi. – Aika hiljaista täällä, pohdimme, ja valikoimme rauhassa, mitä tekisimme. Ensimmäiseksi suuntasimme pihalle, jossa neiti Vilkastus ajeli polkuautolla. Tai ajeli ja ajeli, tosiasiassa äiti joutui vielä työntämään ja ohjaamaan autoa. Autoradalla saattoi pysähtyä tankille tai ilmaamaan renkaat, ja poliisilaitoksellekin pääsi käymään oikein sisällä saakka.

Kun lopettelimme ajokierrosta, pihalle tupsahti kymmenisen lapsiperhettä lisää ja Herra Hakkaraisen talossa oli yhtäkkiä tungosta: suurin ryysis syntyi juuri ennen Herra Hakkaraisen unissakävelykierroksen alkamista klo 11.[1]

Kaksivuotiaalle kävelevä Herra Hakkarainen oli sen verran iso ja jännä hahmo, että sitä piti paeta äidin syliin. Isommat lapset kättelivät ja halailivat Hakkaraista. Ne ketkä malttoivat: talossa on monta hauskaa kolkkaa, jossa saattaa laskea liukumäkeä, tutkia avaruutta tai leikkiä Sir Artturin ritareita.

Talo on monessa kohtaa mitoitettu lasten mukaan, joten aikuiset saavat kumarrella tai kyykistellä mahtuakseen. Rakennuksessa on paljon portaita, eikä siellä pysty liikkumaan vaunujen tai rattaiden kanssa. Meidän pitikin jättää vauvan vaunut niille varattuun nurkkaukseen.

Herra Hakkaraisen talo lienee hauskin kolmevuotiaille ja sitä vanhemmille lapsille. Oma taaperomme oli paikassa vielä vähän hoomoilasena, vaikka hänellekin koitti riemun hetkiä muun muassa liukumäessä.

Viihtyisyys: ****

Esteettömyys: ***

Lapsiystävällisyys: *****

Miten sinne pääsee: Vammalaan pääsee oman auton lisäksi bussilla Tampereelta ja Turusta tunnin välein. Lisäksi juna pysähtyy Vammalassa muutaman kerran päivässä.

[1] (TOTUUS Herra Hakkaraisesta: Herra Hakkaraista säilytetään kellarissa häkissä, josta se päästetään kahdesti päivässä ulos. Hakkaraisella on kuitenkin jatkuvasti mukanaan vartija, ns. saattaja, joka pitää huolta, ettei otus karkaa tai – jotain pahempaa. Miksi luulette sen rakentaneen talonsa houkuttelemaan lapsia? — Kehottaisin suhtautumaan terveellä varauksella myös Muumeihin, jotka on eristetty sille yhdelle saarelle Naantalin edustalle.)