Aihearkisto: Pirkanmaa

Sorsapuisto ja kaksi vilkasta lasta: toimintaohje

Menneinä aikoina saatoin istuskella puistossa aurinkoisina päivinä tuntikausia hyvän (tai tentti-) kirjan, eväiden ja jäätelön voimin. Nyt puisto-oleilussa on eri tahti.

Tampereen keskustan puistoista – joita ei niin viljalti ole – Sorsapuisto tarjoaa eniten ajanvietettä pienille lapsille leikkipuistoineen ja lintuineen. Sorsapuiston soinnukas nimi juontuu puiston lampeen 1930-luvulla istutetuista sorsista. Istutettiin ankkoja ja hanhiakin, mutta ilmeisesti ”sorsa” sopi paikallisten suuhun niin mukavasti, että juuri tästä lajista saatiin puistolle nimi. Sorsia puistossa on edelleenkin, samoin kuin tietysti lokkeja sekä, hämmästyttävää kyllä, erityisesti kanoja häkeissä.

20160612_152957
Alkukesän laiskana sunnuntaina pakkasinkin eväät kassiin ja suuntasin lasten kanssa Sorsapuistoon. Jotain Sorsiksen suosiosta nuorisomme keskuudessa kertoo se, että neiti Vilkastus harkitsi taannoin jopa Särkänniemen korvaamista Sorsapuiston reissulla. Saimme onneksi  puhuttua hänet ympäri. Siispä nyt muksuja ei tarvinnut houkutella lähtöön. (Tosin ei kyllä yleensäkään tarvitse, jos vain löydämme kolmivuotiaan karkulaisen jostain verhon takaa ja saamme pidettyä kiinni sen verran, että saamme puettua hänelle housut tai jonkin muun hänen mielestään tarpeettoman vaatekappaleen.)

Puistoon saavuttuamme toimivaksi osoittautui seuraava toimintajärjestys:

  1. Piknik-henkinen eväiden syöminen. Neiti Vilkastus levitti kanssani viltin, ja purimme repusta voikkarit, vesimeloniviipaleet ja pillimehut, äidille vettä. Pienellä motivoimisella lapset söivät leivätkin loppuun ja hotkivat vesimelonit. Meidän perheessä ei jäädä ihailemaan maisemia tai muuten viltille istuskelemaan, ja tälläkin kertaa ipanat kimposivat pystyyn vesimelonin mehut suupielestä valuen, juoksivat hetken ympyrää – kirjaimellisesti – ja halusivat sitten mennä ruokkimaan sorsia. Kokosin kamat kasaan ja rantaan. Mutta voi!20160612_152006
  2. Sorsien ruokinta. Vielä pari vuotta sitten sorsia sai syöttää ja samalla pelätä turhan lähelle vaappuvia räpyläjalkaisia sekä taivaalta syöksähteleviä lokkeja. Nyt ruokinta oli kielletty, ihme juttu. Laitoin linnuille varaamani kuivettuneen kakkupohjan takaisin reppuun.
  3. Jäätelö ilahduttaa aina! Haimme siis jädet Minetti-kioskilta. Tässä jonossa lapsetkin jaksoivat seistä.Lähimatkailija Sorsapuisto Minetti jäätelö20160612_142617
  4. Häkkikanojen katselu. Eksoottiset pörröiset kanalajit eivät juuri lapsia hätkähdyttäneet, mutta onneksi kukko kiekui jatkuvasti. Ja toveri Toimelias vastasi huutamalla sille takaisin ”Kukkokiekuu”. Se riitti viihdykkeeksi noin seitsemän sekunnin verran. Sitten kiirehdittiinkin jo:
  5. Leikkipuistoon! Isolla leikkialueella on monipuolisesti välineistöä ja tilaa juosta. Kiipeily ja keinuminen ovat meidän lasten mielestä ylitse muiden ja erityisesti isossa pyörivässä keinussa lapset saavat tuntuvat vauhdit (itseä oksettaisi varmaan 10 sekunnin jälkeen).

Parin tunnin reissun jälkeen olin tyytyväinen sekä reissuun että sen päättymiseen. Ehkä vielä jonain päivänä loikoilemme koko poppoo kirjoja lukien viltin päällä esim. Arboretumissa. Sitä odotellessa Sorsapuisto on ihan hyvä valinta, koska tekemisen määrä ja taso on pienille lapsille varsin mukava.

Tampereen Valoviikot ilahduttaa kaamoksessa

Kyllä aina sydäntä lämmittää, kun arkista ympäristöä piristetään jollain kauniilla. Tampereen Valoviikot onkin aivan mahtava idea. Koristaa nyt keskellä pimeintä vuodenaikaa kaupunki valokuvioilla, niin lampuilla kuin valograffiteillakin. Idea ei ole viidessäkymmenessä vuodessa vanhentunut, päinvastoin.

Lähimatkailija Tampereen Valoviikot ketut

Marraskuun viimeistä viikkoa oli vietetty molempien lasten angiinan merkeissä, ja olimme kaikki melko nuutuneita. Niinpä lähdimme etsimään ilahdutusta kaamoksen keskelle Hämeenkadun valoista. Sitä ennen tankkasimme mainossa ravintola Borneossa, joskin nuorin meistä kieltäytyi syömästä ja ehdotti jatkuvasti ”Mennään pois”. Kun ehdotukset alkoivat olla kovaäänisiä ja tavaroiden paiskomisella säestettyjä, meille tulikin jo kiire lähteä ulos. Ehkä, ehkä jonain päivänä vielä syömme ravintolassa siististi ja nätisti, kaikki neljä.

Sitten Hämeenkadulle. Jätimme auton Hämpin Parkkiin, joka sekin on omilla valokuvioillaan koristeltu. Aloitimme varsinaisen tiirailun kuitenkin Stockmannin jouluikkunasta, jossa oli mukavasti satumaista tunnelmaa. Ja lapsille oma koroke, jotta pienet nenät ylettyisivät oikealle kohdalle painamaan ikkunaan pyöreitä jälkiä.

Lähimatkailija Tampereen Valoviikot Stockmannin ikkunaYksityiskohtia vilisevässä ikkunassa oli paljon katseltavaa. Lapsista kiehtovin näky taisi olla puun kannosta hetkeksi avautuva luukku, jonka takana oli milloin tonttuja askartelemassa lahjoja, milloin lahjapaketteja ym. pikkuruista.

Seuraava etappi oli pieni puinen lava, jonka funktio on jäänyt minulle hieman epäselväksi. Mutta kivahan se oli valaistuksineen ja lapset juoksivat siinä tovin ympyrää.Lähimatkailija Tampereen Valoviikot lava

Lähimatkailija Tampereen Valoviikot valopallot

Isot valopallot heiluivat tuulessa kun jatkoimme myrskyistä Hämeenkatua eteenpäin. Bongailimme valokuvioista pöllöjä ja kettuja. Nostimme lapset ihastelemaan Tammerkosken maisemaa ja tuijottelimme hetken Keskustorin isoa joulukuusta.

Lähimatkailija Tampereen Valoviikot Tammerkoski
Kadun länsipäässä Sokoksen näyteikkuna oli aika vaisu verrattuna siihen toiseen isoon tavarataloon. Neiti Vilkastusta tosin kiehtoivat näyteikkunan pullat ja muut herkut, ja hän pohti, mahtoivatko ne olla oikeita. Mutta sitten herkkusuutakin alkoi palella, ja päädyimme pikaiseen kotiinpaluuseen. Valoista jäi paljon näkemättä – mm. Finlaysonilla on kaiketi aika hienot näkymät – mutta nyt reissu oli sopivan pienimuotoinen sairastupalaisillemme.

Ps. Tiiättekö mikä olisi vielä mahtavampaa kuin Valoviikot? Opaskartta, joka paitsi kertoisi eri kuvioiden paikat, myös niiden taustoja. Jos vaikkapa kännykkään saisi sellaisen sovelluksen, lataisin heti!

Hubaa lapsille ja aikuisille: Ikaalisten kylpylä

Vietimme viikonlopun miniloman Ikaalisten kylpylässä. Jotenkin aina vähän jännittää varata näitä lomia, koska toiveet ovat melko korkealla eikä näkemättä voi olla varma, onko paikka sitä, mitä nettisivuillaan lupaa. Että jos siellä onkin tupakalta haisevat kokolattiamatot, saunaosastostolla saa väistellä katosta tipahtelevia kaakeleita ja ravintolan ruokalista uudistettu viimeksi 1990-luvulla lisäämällä sinne kasvisruokavaihtoehto. Siispä perjantai-iltana hieman hirvittikin, kun kaarsimme kylpylän parkkipaikalle ja punaiset neonvalot loistivat ei-niin-kutsuvasti kylpylärakennuksen seinästä.

Mutta eipä hätää. Saimme huoneemme – jonka olimme kaikeksi onneksi varanneet kylpylähotellista, eikä jäätävän patikointimatkan päässä olevista lisärakennuksista – joka oli kaikin puolin kelpo: siisti ja suhteellisen moderni. Ja kolmen minuutin päästä sekasotkun vallassa, kun lasten ja meidän vaatteet olivat sikinsokin lattialla ja sängyillä ja kaivelimme laukuistamme hirveällä kiireellä uikkareita ja lasten uimatossuja.

Allasosasto
Pienempi lastenallas ulkopuolelta nähtynä.

Allasosasto oli kaikin puolin kehuttava, pienten lasten kanssa suorastaan mahtava. Lastenaltaita oli kaksi ja isomman vesi oli niin lämmintä, että neiti Vilkastus kyseli moneen kertaan, miksi vesi on kuumaa. Isommassa lastenaltaassa oli kaksi pientä liukumäkeä ja kaikenlaista suihkulähdettä ja lasten oli siellä hyvä kaahlata. Ennen kaikkea se oli niin matala ja suojainen, että vanhemmat pystyivät hyvin pötköttelemään vedessä rentoina, eikä tarvinnut koko ajan pelätä, että jälkikasvu kaatuisi pinnan alle tahi karkaisi aikuisten altaaseen.

Samassa yhteydessä oli myös Ti-Ti-nallen perhesauna, jossa oli keksitty, kuinka saadaan lapset viihtymään saunassa: laittamalla sinne televisio! Sieltä tuli luonnollisesti Ti-Ti-nalle-musiikkivideoita nonstopina. Eeeei ehkä ihan sitä, mitä itse saunassa arvostan, mutta saatiinpa sillä varjolla lapset käymään välillä vähän lämmittelemässä.

Allasosastolla oli kyllä myös aikuisille kivoja juttuja, erilaisia hierovia suihkuja, iso liukumäki ja ennen kaikkea hivenen haikeana katselin altaassa olevaa syvennystä, jossa oli pöytä juomia ja ruokia varten ja jossa olisi voinut istuskella rennosti olu..limpparia siemaillen.

Kylpylän vesiseinä

Ja höyrysauna, ah. Hyvä höyrysauna saattaa olla maailman rentouttavin paikka, tai ainakin lähes. Ja täällä oli sellainen.

Ravintoloita Ikaalisten kylpylässä on varsin kattavasti ja moneen makuun. Söimme kahtena päivänä lounasta ravintola Rondossa ja lauantaina illallisen à la carte –ravintola Charmantissa. Etenkin Charmant oli hyvin positiivinen yllätys, ruoat olivat erittäin tasokkaita ja henkilökunta osasi ottaa hienosti huomioon lasten viihtymisen pöydässä.

Ravintola Rondo puolestaan oli edullisempi ja ehkä mutkattomampi. Annokset olivat tavanomaisia, mutta maukkaita. Hyvää asiakaspalvelua oli se, että kun toinen lapsista sai lohiannoksen, joka oli keskeltä raaka, kokki suhtautui hyvin ystävällisesti, paistoi uuden lohen ja tarjosi vielä jätskit molemmille hyvitykseksi. Ainoa miinus oli, että ravintolat aukenivat päivällä vasta klo 12, mikä on pitkä aika odotella, jos on aamulla rientänyt aamupalalle seitsemän aikaan – kuten monet pikkulapsiperheet ovat.

Allasosaston lisäksi leikkihuone viihdytti lapsia.
Allasosaston lisäksi leikkihuone viihdytti lapsia.

Kaikenlaista aktiviteettia olisi ollut tarjolla: hiihtoa, jousiammuntaa ja erilaisia jumppia. Mies testasi kuntosalin ja totesi, että laitteet olivat hyviä, mutta vapaita painoja oli vähän. Ja tietysti hoitoja: hierontoja, kauneushoitoja ja vaikka vallan mitä. Jäi siis hieman harmittamaan, kun en ollut varannut hoitoja etukäteen ja lauantaiaamuna kysyessäni yhtään aikaa ei enää ollut jäljellä. Mutta muutoin ei valittamista, vaan oikein oli kelpo kylpyläloma.

Ikaalisten kylpylä
Tyytyväinen neiti Vilkastus kotiin lähdössä.

 

 

 

Härmälän (kadonnut) huvilarannikko

Tampereen Härmälässä on ihmetyttänyt rakennus kuin karamelli: vanha kaunis puutalo, jossa on torni, veranta ja hienon koristeelliset ikkunat.

Lepola ja sen kauniisti valaiseva, ylivalottunut taivas.
Lepola ja sen kauniisti valaiseva, ylivalottunut taivas.

Vielä enemmän hämmästelimme, kun tajusimme, että rakennuksessa on päiväkoti. Johan on lapsilla satutalo!

Eivät lapset ihan missä tahansa vanhassa talossa leikikään, vaan Lepolan huvilassa – ainoassa rakennuksessa, joka on jäljellä Härmälän huvilarannikkona tunnetusta herrasväen asuinalueesta. Ensimmäiset huvilat rakennettiin 1880-luvulla.

Mitä huviloista on jäljellä tänä päivänä? Lähdimme ottamaan asiasta selvää eräänä aurinkoisena, lähes kesäisen lämpimänä syyskuun päivänä.

Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut on loihtinut Tampereen historiasta kiinnostuneille erilaisia kulttuuriraitteja, joiden kartat ja selostukset voi ladata netistä ja joiden avulla saa mukavasti uusia näkövinkkeleitä eri alueiden kulttuurihistoriaan. Tamperetta voi tallustella vaikkapa Väinö Linnan, Anni Polvan Tiina-kirjojen tai Juicen jalanjäljissä. Yksi kulttuuriraiteista on Härmälän huvilarannikko.

Metsolan rajapylväät

Niinpä sitten seistä tönötimme kartta kourassa Härmälänrannassa kulkevalla hiekkatiellä ja tähyilimme metsään paikassa, jossa ensimmäinen huvila kaupungista tullessa, Metsola, oli aikoinaan sijainnut. Löysimme tonttia rajanneet betonipylväät, mutta muuten näkyi pelkkää puskaa. Jari käveli polkua pitkin metsään, mutta palasi olkiaan kohautellen: ei löytynyt edes raunioita. Tjaha, olikohan muistakaan mitään jäljellä.

Toista kohdetta, Jensenin huvilaa, etsimme ensin väärästä kohdasta ja turhauduimme vielä enemmän. Ei jumansgeega, eihän täällä ole yhtään mitään… Kunnes tajusimme, että huviloiden välillä olikin ollut paljon enemmän matkaa kuin kartalla näytti.  Varsinaisella Jensenin huvilan kohdalla polku oli sen verran leveä, että rytyytimme yksivuotiaamme vaunuilla iloisesti eteenpäin kohti pusikkoa. Täällähän mahtuu kulkemaan!

No hetken kuluttua ei enää ollutkaan ihan niin auvoista. Polku oli kyllä edelleen leveä, muttei järin tasainen. Oli juurakkoa ja isoja kiviä. Yksivuotias sai välillä ilmakyydin, kun kannoimme rattaita ilmassa eteenpäin, välillä keikkui iloisesti, kun jyräsin juurien yli yllättävän kestävillä matkarattaillamme. Tuli tehtyä tehokas käsitreeni samalla.

Yksi meistä oli vähemmän tyytyväinen retkeen. Taustalla esittäytyy sileääkin sileämpi kulkuväylämme.
Yksi meistä oli vähemmän tyytyväinen retkeen. Taustalla esittäytyy sileääkin sileämpi kulkuväylämme.

Mitä sitten löytyi? Jensenin huvilan valtavan lipputangon nysä, Hagbergin huvilan kaareva perustus, Enqvistin huvilan suihkulähteen rengas. Tarpeeksi, jotta vilkkaalla mielikuvituksella pystyi näkemään herrasväen lekottelevan pihatuoleissa jääteetä siemaillen. Polvihousuisia poikia pelaamassa krokettia ja tyttöjä pitkissä mekoissaan juoksemassa nurmikolla isoa vannetta pyörittäen.

Samalla mieli oli haikea. Kauniit rakennukset oli aikoinaan päästetty rapistumaan ja lopulta purettu pois. Rantaosuus on toki viehättävä metsänäkin, mutta mikä kulttuurikohde se olisikaan ollut säilyessään, Helsingin Linnunlaulun veroinen! Nyt jäljellä on enää Lepola – lasten ilona.

Tässä ryöppysi aikoinaan Jensenin huvilan suihkulähde
Tässä ryöppysi aikoinaan Enqvistin huvilan suihkulähde

Taiteen ystävän sydäntä lähellä: Gösta-museo Mäntässä

Männä vuonna Mäntän Gösta-taidemuseoon rakennettiin paljon huomiota herättänyt paviljonki ja kesäksi siellä avattiin pop-taidenäyttely, jossa on esillä teoksia niin Andy Warholilta, Damien Hirstiltä kuin Riiko Sakkiseltakin. Sehän piti käydä katsastamassa.

Heinäkuun helteiden keskellä satuimme juuri sopivasti valitsemaan sen ainokaisen viileän päivän museokäyntiin. Olin suunnitellut, että voimme ajella Mänttä-Vilppulaan leppoisasti ja tarpeen tullen kivoissa etapeissa pysähdellen. Kävi ilmi, että Tamperen suunnasta tullessa Oriveden ja Mäntän välillä ei ollut mitään erityistä pysähdyspaikkaa, joten ajoimme lopulta suoraa kyytiä reilun tunnin matkan Göstaan.

On jotenkin hämmästyttävää, että Mäntässä on näin korkeatasoinen museo (ja sen lisäksi vielä toinen, Gustaf, ja kuvataiteen viikot ja kaikkee). Olimme ajaneet metsien ympäröimää maantietä, ohittaneet matkalla Vilppulan masentavan oloisen taajaman ja sen jälkeen ajaneet lisää maantietä ja hieman metsäistä hiekkatietä ja sitten.

Yhtäkkiä edessä aukeavat hyvin hoidetut nurmikentät ja autoamme ohjaa parkkipaikalle kaksi huomioliiveihin pukeutunutta vanhempaa setää. Nousemme autosta ja kävelemme pientä ylämäkeä ja näemme virtaviivaisen puusta rakennetun paviljongin.

Puupaviljonki

Tyylikäs ravinteli Gösta

Olimme perillä lounasaikaan, joten näyttelyyn tutustuminen sai odottaa sen verran, että korkkasimme ravintola Göstan. Ravintolan lista on melko lyhyt mutta monipuolinen ja vatsansa olisi voinut täyttää niin kesäkeitolla kuin pihvilläkin.

Ravintola_Gösta

Me valitsimme molemmat Göstan hampurilaiset, joissa oli maukas sämpylä ja pihvi, mutta muuten annos oli melko tavanomainen maalaisranskalaisineen. Hampurilaisia sai odottaa tovin siihen nähden, että olimme pitkään ainoat asiakkaat, mutta palvelu oli  huomaavaista ja ystävällistä.

Ja kyllähän ravintolassa kelpasi istuskella, lasiseinistä avautuivat kauniit näkymät ja sisustus oli tyylikäs.

Litistynyt Mikki Hiiri ja vähän klassisempaakin taidetta

Kun sekä lasten että aikuisten vatsat oli saatut täyteen, oli hyvä lähteä näyttelyjä katsomaan. Ensinnä katsastimme Riiko Sakkisen MuNan eli Museum of No Art, jossa nimensä mukaisesti ei ollut lainkaan taidetta, vain oheiskrääsää. Tuotteistamiseen kuuluu myös Twitter-tili ja Facebook-sivu. Olen aina pitänyt museokaupoista, mutta onhan sitä ihan hyvä kriittisesti pohtia, mikä on kaupan suhde museoissa esitettävään taiteeseen.

Ilmapallo, kamera ja kuvaaja

Itse  SuperPop!-näyttely oli laaja siinä mielessä, että teoksia oli esillä jopa 23 eri taiteilijalta, tunnetuimpina varmaan Andy Warhol ja Roy Lichtenstein. Useat teokset kommentoivat kulutuskulttuuria ja viihteen maailmaa. Nykytaiteessa on usein mukana huumoria ja niinpä nytkin kovasti huvitti Jiri Gellerin palkin alle ilmiselvästi litistynyt Mikki Hiiri.

Mikki-parka

Poptaiteen jälkeen neiti Vilkastus alkoi käydä jo hieman kierroksilla, mutta ravasimme kuitenkin yhdyskäytävää pitkin vielä Joenniemen kartanon puolelle, jossa esiteltiin niin kartanon historiaa valokuvin kuin Suomen kuvataiteen klassikoita Pekka Halosesta Akseli Gallèn-Kallelaan.

Sitten kun alkoi liikaa pelottaa neidin säntäily taideteosten liepeillä, harppasimme ulos ja kiersimme Taavetinsaaren, jossa oli esillä Mäntän kuvataideviikkojen töitä.

Pullaa Muroleen kanavalla

Koska tulomatkalla oli ollut vähänlännästi nähtävyyksiä, päätimme ajaa takaisin Ruoveden Muroleen kanavan kautta. Kanavalla on nykyisin kaksi kahvilaa laajoine terasseineen ja muun muassa Minetti-jäätelökioski.

Kahvila_Helmi
Tässä vaiheessa aurinkokin paistoi taas lämpimästi ja kahvit ja pullat saattoi nauttia Kahvila Helmen terassilla. Lapset leikkivät hiekkalaatikolla (tai siis toinen leikki ja toinen söi hiekkaa) ja keinuilla (toinen keinui ja toinen söi kiviä) ja näimme Tarjanne-laivan kulkemassa kanavan läpi.

Tarjanne_ja_tarkka_sihti

Kotimatkalla pysähdyimme vielä Terälahden Salessa ostamassa mansikoita. Kesän lähimatkailua parhaimmillaan!

Minettin toinen tuleminen

Viime kesänä testasimme Minetti-jäätelötehtaan jätskejä Mustanlahden kioskilla. Oli kuuma ja pitkä jono ja neiti Vilkastus karkaili ja tuska ja lopulta jäätelökin oli pettymys.

Päätin kuitenkin antaa Minettille uuden mahdollisuuden. Tilaisuuksiahan siihen on, koska  myyntipisteitä on nykyään ympäri kaupunkia. Lämpinänä alkukesän päivänä piipahdin Koskikeskuksen jätskikahvilassa – Suomen suurimmassa jäätelökahvilassa! –  hakemassa tötterön.

Minetti

Ja tällä kertaa se oli himputin hyvää. Voin suositella lämpimästi. Valitsin mauksi Ali Baban, joka oli liköörinen kermajäde ja aijai – ihanan kermaista ja maukasta ja huh.  Vei kielen mennessään.

Minetti
Minettin jäde on parhaimmillaan Ratinan rannassa nautittuna, ainakin helteellä.

Lenin-museon uudet tuulet

Lenin-museo uudistuu. Ja se haluaa asiakkaansa mukaan kehittämään ja ideoimaan, sanalla sanoen kertomaan, mitä he haluaisivat Lenin-museossa nähdä.

Koin bloggaaja-urani tähän astisen huipentuman, kun sain kutsun Lenin-museon työpajailtaan. Museo halusi kutsua eri tyylin ja taustan omaavia tamperelaisia blogin raapustajia käymään museossa ja kuulla mielipiteitä siitä, mihin suuntaan museota pitäisi kehittää.

Lenin-museo
Lepakkomies

Olin aivan innoissani: ensinnäkin museon kehittämisestä (koska museot ovat noin lähtökohtaisesti aivan mahtavia paikkoja, etenkin hyvin suunnittellut sellaiset) ja toisekseen siitä, että bloggaajien kuuleminen oli oman ammattini/opiskelujen kannalta varsin mielenkiintoinen idea.

Ilmeisesti kaikki bloggaajat eivät olleet ihan yhtä kiinnostuneita, sillä joukkomme oli varsin pieni. Itse asiassa meitä oli kaksi. Mutta museossa ei siitä lannistuttu! Sen sijaan erikoistutkija Mia Heinimaa piti meille hienon, jännittäviä tarinoita ja mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävä opastuksen.

Olen käynyt Lenin-museossa joskus opiskeluaikoinani, ja perusnäyttely näytti tutulta – ei ihme, sillä se on säilynyt muuttumattomana viimeiset 30 vuotta. Uudistumisen aika lienee siis nyt.

Lenin-museo
Koe aito retro!

Museo on pieni, vain kaksi näyttelysalia, joista toinen käsittelee Leniniä henkilönä ja toinen Leninin suhdetta Suomeen. Suomi-huoneessa on myös vaihtuvia teemoja, joiden esittelyyn ei kuitenkaan ole kovin isoa tilaa.

Museo itse määrittelee uudistumisen tavoitteeksi, että museo kertoisi Leninin henkilön rinnalla Neuvostoliiton historiasta ja Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Meitä vieraita kiinnostivat erilaiset ihmiskohtalot, kulttuurihistoria ja se, mitä Neuvostoliiton aikakausi merkitsi jokapäiväisessä elämässä Suomessa.

IMG_7456-2

Kierros herättikin minut ja Turistina kotikaupungissani -blogin Eeva-Marian pohdiskelemaan, mikä on ollut oma suhteemme Neuvostoliittoon. Vaikka Lenin-setä tuntuisikin kaukaiselta, Neuvostoliitto oli itänaapurimme 70 vuotta ja kaikilla yli kolmikymppisillä on siitä omakohtaisia kokemuksia ja muistoja. Jollain tavalla Neuvostoliitto kosketti kaikkien meidän elämää – vaikkei olisikaan käynyt Leningradissa sukkahousuja myymässä.

Lenin-museo.
Museokaupasta voit ostaa oman kapitalistipossun.

Mitä sinä haluaisit kokea Lenin-museossa?

Metsäretkellä Birgitan polulla

Metsään piti päästä. Mutta miten? Miten Pirkanmaalla pääsee helposti retkeilymaastoon?

Yksi vaihtoehto on Lempäälän Birgitan polku, jossa on jopa 50 kilometriä merkittyä retkeilyreittiä. Se on yllättävänkin lähellä, vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä kotoamme Pirkkalasta. Ja kyseessä on ihan oikea vaelluspolku, ei mikään metsässä kulkeva kävelytie kuten Kaupissa tai Pyynikillä (ei millään pahalla, Kauppi ja Pyynikki).

Birgitan polku siis kutsui. Pidimme tavoitteet kohtuullisina ja valitsimme päiväretkikohteeksi Ammejärven, jonne on 800 metrin matka Lempäälän Sääksjärven lähtöpisteestä. Juuh, me ei revitellä. Ainakaan vauvan ja taaperon kanssa.

Kuten Lempäälän kehityksen pdf-esitteessä todetaan, retkikohteessa on helposti saatavilla mm. seuraavat palvelut: Siwa, Kebab & Pizzeria Kultainen Häränsilmä ja Pub Sääksville. Mistään skutsista ei siis suoranaisesti puhuta. Me kävimme ennen polulle lähtöä Suomen vähäpäästöisimmässä S-marketissa ja hankimme sieltä matkaeväät. Ja eikun metsään!

Birgitan polku

Alussa polku oli melkoista kivikkoa ja jouduin avittamaan neiti Vilkastussa monessa kohdassa isoimpien murkuloiden yli.  Sittemmin polusta tuli tasaisempi ja pitkospuilla meno oli luonnollisesti sujuvaa. Vauva kulki kantorepussa miehen selässä ja päätti ottaa siellä torkut.

Kevät on ollut kuiva, joten jalat eivät kastuneet kosteikkopaikoillakaan, mutta märempinä aikoina suosittelen vedenpitäviä jalkineita. Maisemat olivat varsin miellyttäviä pienine järvineen ja kevätkukat kukkivat.

Birgitan polku

Kuulimme myös sammakoiden kurnuttavan, ääni, jota en ole kuullut vuosiin. Ja hämmästyttävän lujaa ne vetivät, ensin epäilimme sitä mopoksi – mikä tietysti pistää luontotietämyksemme perspektiiviin. Mutta sakut ne siellä lauleskelivat, taisi olla lemmenlurituksista kyse.

Birgitan polku
Ammejärvellä meitä odotti useampikin nuotiopaikka, laavu ja ulko-wc. Söimme eväitä, tsekkasimme ulkohuusin ja lähdimme sitten pikkuhiljaa takaisin päin. Matka oli juuri sopiva, viimeiset parisataa metriä neiti Vilkastuskin kulki reppuselässä.

Taisi olla hyvä reissu: seuraavalla viikolla neiti Vilkastus kysyi, milloin mennään taas metsään.

Viihtyisyys: *****

Esteettömyys: **

Lapsiystävällisyys: *****

Miten sinne pääsee: Lähtöpiste, jossa on myös parkkipaikka, on Sääksjärventien ja Kannistontien risteyksessä. Tampereelta Sääksjärvelle pääsee mm. busseilla 52, 54 ja 71. Heinäkuusta alkaen Sääksjärvelle pääsee Tampereen sisäisellä bussilipulla.

Maisemat ja munkki houkuttelevat Pyynikinharjulle

Pyynikin näkötorni! Korkealle se pinnistää Pyynikinharjulla, tuolla maamme korkeimmalla pitkittäisharjulla. Se näkyy maamerkkinä kauas ja maisemat sen huipulta ovat huimat. Näkötornilla on myös yksi Tampereen suosituimmista kahviloista, jonka munkit ovat legendaarisia (ja nyttemmin myös Keskustorilla saatavina).

Pyynikin näkötorni

Harjulla riittää väkeä etenkin viikonloppuisin. Iskuryhmämme kävi paikalla lauantaina, jolloin näkötornin juurella parveili niin turisteja, polttariporukka kuin perusulkoiijoitakin. Lämmintä oli viitisen astetta, mutta siitä huolimatta terassilla istuskeli kahvittelijoita munkkien kera. Ulkopöytä oli meille vähän liian radikaali ajatus, mahtuisikohan sinne sisään?

Tsot tsot, ennen munkkikahveja täytyy ulkoilla! Näkötornilta lähtee useita kävelyteitä, joita pitkin pääsee niin harjulta alaspäin kuin Pispalan viehättäviä taloja katselemaan. Valitsimme tällä kertaa metsäreitin.

Pyynikin näkötorni

Pyynikinharjun maastot ovat helppokulkuisia. Metsäpolut ovat niin leveitä valtateitä, että pystyimme työntämään niillä lastenvaunuja. Juoksimme ja laukkasimme neiti Vilkastuksen kanssa lämpimiksemme ja neidille löytyi myös sopivan korkuinen kivikin, jolta hän hetken aikaa pomppi alas. Ihastelimme Pyhäjärven maisemia ja mieltä sykähdytti etenkin kotikonnuilta siintävä valtava Bauhaus-kyltti.

Palattuamme näkötornille kahvilan jono ulottui ulos saakka. Mietimme hetken, jaksaisivatko lapset odottaa, mutta päätimme sitten asettua jonon jatkoksi. Ja aika ripeästi sitten pääsimmekin tiskille ja saimme jopa paikan kahvilan sisältä.

Pyynikin näkötorni

Niin ikoninen kuin paikka onkin, suosiosta seuraa myös se, että kovin rauhallista kahvilassa ei ole, kun väkeä ravaa edestakaisin ja tiskille on jatkuvasti jono. Kahvien jälkeen ei pöytään viitsi jäädä rauhassa istuskelemaan, kun paikkaasi silmäilee useampikin kiinnostunut. Kesällä suosittelenkin terassia, jossa on lokoisaa olla (paitsi ampiaiskammoisille ei).

Viihtyisyys: ****

Esteettömyys: *****

Lapsiystävällisyys ****

Miten sinne pääsee: Pyynikinharju on kävelymatkan päässä Tampereen keskustasta. Näkötornin käyntiosoite on Näkötornintie 20.

Futuristinen huoltamo menneisyydestä

Lempäälän Helsingintiellä ajava saattaa hieraista silmiään ohittaessaan St1-aseman, joka on kuin avaruuselokuvasta. Siis 1960-luvun avaruuselokuvasta, jossa sitä on käytetty kulissina ja sitten hyljätty tienposkeen rapistumaan. Aikoinaan huoltoasema oli kuitenkin design-helmi ja edistyksen symboli: vuonna 1969 sitä on mainostettu maailman ensimmäisenä kokomuovisena huoltoasemana.

Lempäälän Helsingintien St1-asema

Nyt (pinnalta) rapistumaan päässyt rakennus on tunnetumman Futuro-talosarjan suunnitelleen arkkitehti Matti Suurosen luomus. Suuronen suunnitteli huoltoasemasarjan Gulf-ketjulle. Sitten tuli öljykriisi, eikä kokomuovinen bensa-asema ollutkaan enää niin hehkeä idea.

Lempäälän Helsingintien St1-huoltoasema

Huoltoasema kiehtonee arkkitehtuurin ja muotoilun ystäviä, mutta valitettavasti tällä hetkellä sitä voi ihailla vain ulkoapäin, sillä huoltoasemalla toiminut kahvila on hiljattain lopettanut toimintansa. Sääli.  Autoon asemalta kyllä saa löpöä, pihalla on nimittäin kylmäasema.

Lempäälän Helsingintien St1-asema

Normikategoriat viihtyisyys, esteettömyys ja lapsiystävällisyys eivät varsinaisesti päde tähän nähtävyyteen kahvilan ollessa suljettuna, joten jätän ne tällä kertaa pois.

Miten sinne pääsee:  Huoltoasemalle tuntuu tietysti luontevalta mennä autolla, jolloin osoite on Helsingintie 991, Lempäälä. Mutta jos olet autoton arkkitehtuurin ystävä, hyppää Tampereen linja-autoasemalta bussiin 51 tai 52 ja jää pois pysäkillä Ruokolammi E.